Anne Liinamaa

Arkisto

Kouluratkaisussa voidaan oppia onnistumisista

Annen vaaliteemat eduskuntavaaleissa – 9. lokakuuta 2018

Vähärauman koulun oppilaiden vanhemmat ovat huolissaan lastensa koulunkäynnin turvallisuudesta. Koulun tiedetään olevan niin huonossa kunnossa, että lapset sairastuvat. On siis syytäkin olla huolissaan.

Muutama vuosi sitten Porissa tehtiin kouluverkkouudistus ja osa kouluista lopetettiin. Kiersin tämän uudistuksen yhteydessä kouluja ja kauhistuin niiden huonosta kunnosta. Tiesin, että rahat eivät riitä kaikkien koulujen remontointiin, siksi olin sitä mieltä, että on parempi vaihtoehto keskittää kouluja kuin antaa oppilaiden käydä koulua rakennuksissa, jotka eivät enää sovellu koulukäyttöön. Olin hämmästynyt, että monen oppilaan vanhemmat vakuuttamalla vakuuttivat rakennusten olevan hyvässä kunnossa. Samaan johtopäätökset päätyivät myös useat poliitikot.

Koulurakennusten koko ja sijoittuminen ovat päättäjille isoja kysymyksiä. Niitä pohdittaessa joudutaan tekemään monia arvovalintoja, jotka eivät aina ole helppoja. Isommat koulut tuovat monia etuja kuten mahdollisuuden monipuolisempaan opetustarjontaan ja parempiin liikuntatiloihin. Joidenkin oppilaiden koulumatkat pitenevät, kun kouluun tulee enemmän oppilaita koulupiirin laajentumisen vuoksi. Moni pelkää, että pieniä oppilaita ei huomata suuressa koulussa ja turvallisuus kärsii ja häiriökäyttäytyminen lisääntyy.

Pienempi lähikoulu olisi monelle mieleinen. Monien pienten koulujen rakentaminen ei ole taloudellisesti mahdollista ja niiden yhteyteen ei saada samoja palveluita kuin suurempiin kouluihin. Pienempi koulu voi joillekin oppilaille lisätä turvallisuuden tunnetta, kun kaikki tuntevat toisensa.

Pienessä koulussa ajatellaan olevan vähemmän kiusaamista. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Pienemmissä piireissä erilaisuuden sietokyky voi olla vähäisempi ja kiusatuksi tulemisen mahdollisuus suurempi.

Koulun koko ei välttämättä vaikuta lasten kouluviihtyvyyteen. Tärkeämpää on luokkakoot ja luokan henki sekä opetustarjonta. Myös oppilaiden ikä vaikuttaa siihen millainen kouluratkaisu on paras. Pienemmät oppilaat olisi hyvä saada lähikouluihin, mutta iän karttuessa kouluun voi mennä hieman pidemmänkin matkan päähän.

Julkisuudessa on epäilty, että päättäjiltä puuttuu tahtoa löytää toimivia kouluratkaisuja. Ei puutu, mutta uudet koulut eivät nouse hetkessä. Vaaditaan myös rohkeutta ajatella uudella tavalla. Se mikä on toiminut joskus ei välttämättä ole enää paras ratkaisu. Sen lisäksi, että tehdyistä virheistä opitaan, voidaan ottaa oppia myös muiden paikkakuntien onnistuneista ratkaisuista.

 

Anne Liinamaa, Porin kaupunginhallituksen ensimmäinen varapuheenjohtaja (vihr.)

Ei kommentteja »

Oikeudenmukaisuus on paras rauhan tae

Annen vaaliteemat eduskuntavaaleissa – 9. lokakuuta 2018

Minusta isänmaallisuus on sitä, että pystyy näkemään ihmisen aatteen takaa. Ajattelin tätä seisoessani punaisten muistomerkin julkistuksessa Keski-Porin kirkkopuistossa. Mietin niitä äitejä ja isiä, jotka hautasivat taistelussa menehtyneet lapsensa. Monet heistä olivat aikuisuuden kynnyksellä tai juuri aikuiseksi tulleita. Minun lapseni ovat nyt heidän ikäisiään.

Omat sukulaiseni olivat valkoisten puolella. En häpeä kertoa tätä, mutta en ole asiasta ylpeäkään. Suomen sisällissodan ajattelu tekee minut ainoastaan surulliseksi. Menneisyys pitää tuntea, että siitä voi oppia. Sukupolvi toistensa jälkeen tekee samoja virheitä. –Sotaa ei olisi koskaan syttynyt, jos kaikilla olisi ollut ruokaa. Virke on lainattu peruskoululaisen historian kirjasta. Luvussa kerrotaan Suomen historiasta vuonna 1918.

Rauhantyö voi olla aivan erilaista, mitä ensin tulee ajatelleeksi. Eriarvoisuuden kasvu synnyttää oikeutettua kapinaa. Riittävän hyvän sosiaaliturva on yksi rauhantyön muoto. Turvallisuuden tunnetta lisää tieto siitä, että ketään ei jätetä yksin.

Politiikkojen tulee kantaa vastuunsa siitä, että mielipiteitten kärjistyessä yritetään ymmärtää toista. Maahanmuuttopolitiikassa tunteet ovat ajoittain kuohuneet yli äyräiden. Kun tilanteet johtavat fyysisiin selkkauksiin, on syytä pelästyä. Päättäjien vastuulla on rauhan rakentaminen.

Todellinen taistelu rauhan puolesta käydään asenteissa. Siinä, että nähdään ihminen ihmisenä riippumatta siitä, mitä aatetta hän edustaa. Riippumatta siitä, mikä on hänen ihonvärinsä, kansallisuutensa tai uskontonsa. Rauhanneuvotteluja käydään myös sote-keskusteluissa. Silloin ollaan askel lähempänä pysyvää rauhaa, kun jokainen pääsee sairastuttuaan lääkäriin. Ja askel lähempänä rauhaa ollaan, kun jokainen nälkäinen vatsa on täytetty.

 

Anne Liinamaa

Kirjoittaja on Porin kaupunginhallituksen ensimmäinen varapuheenjohtaja (vihr.)

Ei kommentteja »

Todellinen sananvapaus syntyy vastuun kantamisesta

Annen vaaliteemat eduskuntavaaleissa – 9. lokakuuta 2018

Sananvapaus on yksi demokraattisen valtion mittari, jokaisella ihmisellä tulee olla vapaa oikeus ilmaista julkisesti mielipiteensä ilman pelkoa seuraamuksista. Sananvapautta ei kuitenkaan saa käyttää väärin, rikoslainsäädäntö tuntee termin oikeushyvä, jonka avulla arvioidaan, onko sananvapautta käytetty oikein. Journalistiliitto määrittelee sananvapauteen kuuluvaksi kärjekkäiden, provosoivien ja jopa loukkaavien ilmaisujen esittämisen, kunhan ei ylitetä sitä, mitä voidaan pitää yleisesti hyväksyttävänä. Tämä ei kuulosta kovin rajaavalta.

Viime aikoina olen yhä useammin miettinyt tiedotusvälineiden luotettavuutta. On tärkeää tuoda esiin poliittisen päätöksenteon taustat ja mahdolliset virheelliset motiivit. Toimittajan työhön kuuluu kuitenkin äärimmäinen vastuu, sananvapauden rikkomista ei ole loukkaavien vaan väärien ja valheellisten tietojen esittäminen.

Sananvapauden ja sovittujen toimintatapojen välillä voi tuntua olevan ristiriitaa. Vanha sanonta: Sen lauluja laulat kenen leipää syöt, näkyy työpaikoilla. Yksityishenkilönä voin ilmaista vapaasti poliittisia mielipiteitä, mutta työssäni lasten ja nuorten parissa se on ehdottoman kiellettyä. Kyse ei ole sananvapauden rajoittamisesta vaan työpaikan säännöistä. Poliittisten mielipiteitten esiin tuominen kuuluu vain harvaan työkuvaan.

Tasa-arvon rintamalla kuuluu hyvää. Saudi-Arabia on maailman viimeisenä maana antanut naisille oikeuden ajaa autoa. Asian edistäminen ei ole ollut paikallisille naisasianaisille helppoa ja ajokieltoa uhmanneita naisia on joutunut pidätetyiksi. Vaikka yksi askel kohti tasa-arvoisempaa valtiota on otettu, paikallisilta naisilta on sananvapaus edelleen valovuosien päässä. Äänioikeuden he ovat saaneet vasta muutama vuosi sitten, kun paikalliset naiset saivat vuonna 2015 äänestää kuntavaaleissa. Jokaisella naisella on kuitenkin edelleen nimetty mies holhoojaksi ja päättämään siitä, mitä he voivat sanoa.

Olen iloinen, että olen syntynyt Suomessa enkä Saudi-Arabiassa. Voikohan Saudi-Arabiassa naiset ajaa polkupyörää? Kysyn asiasta vierelläni kulkevalta Saudi-Arabian kokemusasiantuntijalta, joka epäilee asiaa vahvasti. Hän ei muista nähneensä Saudi-Arabiassa olleenkaan polkupyöriä. Harmin paikka, olisi ollut niin hienoa kuulla ensimmäisistä saudi-arabialaisista naisista, jotka päättävät aivan omasta halustaan hylätä autolla ajon vedoten oikeuteen saada elää puhtaassa ympäristössä. Entä ensimmäinen saudiarabialainen naisasia-aktiivi, joka ajaa tasa-arvoista ja kattavaa joukkoliikennettä kaikille sukupuoleen katsomatta.

Maailmanlaajuisesti ajatellen tuntuu huikealta, että voin kirjoittaa sananvapaudesta julkisesti tahtomallani tavalla ilman ennakkosensuuria tai pelkoa ja vapaasti esittää oman mielipiteeni. Sitä oikeutta ei ole syytä jättää käyttämättä.

Kirjoittaja on Porin kaupunginhallituksen ensimmäinen varapuheenjohtaja (vihr.)

Ei kommentteja »

Eilen oli eilen, tänään on toisin

Annen vaaliteemat eduskuntavaaleissa – 9. lokakuuta 2018

Eilen oli eilen, tänään on toisin

Kaupunginhallituksen kokous on ohi, katson kännykkääni. Mieheni on soittanut neljä kertaa, tiedän heti, että jotain pahaa on tapahtunut. Soitan hänelle ja hän pyytää minua tulemaan nopeasti kotiin, talomme palaa. Tärkein jäi kertomatta, tyttärellä ei ole hätää.

Lähden ajamaan kotiin, matka on lyhyt. Autossa huudan jumalaa lapseni suojaksi, näinä hetkinä epäuskolle ei ole tilaa. Kun saavun paikalle, saan kuulla, että tytär on ambulanssissa ystävänsä kanssa, hän on fyysisesti kunnossa, mutta syvästi järkyttynyt. Talomme näyttää palaneen käyttökelvottomaksi ja perheemme koira on kuollut palossa.

Miten tällaisessa tilanteessa edetään? Onneksi sitä ei tarvitse miettiä yksin. Siskoni saapuu nopeasti paikalle, meidät kaikki ohjataan sairaalan kriisipäivystykseen. Perheen lisäksi mukana ovat siskoni ja tyttäreni ystävä. Tätä menetystä me emme sure yksin. On helpottavaa purkaa tapahtunutta ammattilaisten kanssa, SPR hälytetään apuun ja tapaaminen sovitaan Prisman aulaan, pääsemme kotimaan katastrofiavun piiriin.

Muutamaa päivää aikaisemmin olemme mieheni kanssa Espoossa suurissa juhlissa. Meistä otetaan paljon valokuvia, mieheni on pukeutunut frakkiin, minulla on iltapuku. Kuvissa kohotamme maljoja, nauramme ja hymyilemme. Kun Prisman kassa on ohitettu, glamour on kaukana. Uuden alku on pakattu Prisman muovipusseihin, tanssijan jalat ovat lyijynraskaat. Hetken kuluttua kerron 85-vuotiaalle isälleni, mitä on tapahtunut ja että muutamme nyt hänen luokseen asumaan.

Asiat etenevät nopeasti. Jo seuraavana päivänä muutamme uuteen asuntoon, ydinkeskustan kerrostalo- asunto vaikuttaa hulppealta, kaikki on valmiina meitä varten, kalusteet, astiat ja vuodevaatteet. Muuttokuorma on aikaisempia kevyempi, jokainen kantaa omat Prisman kassinsa. Muualla opiskeleva tyttäremme on saapunut luoksemme. Päivitän Facebookiin tiedon, jossa kerron tapahtumasta. –Tätä asuntoa me opettelemme nyt kutsumaan kodiksi. Armoton elämä ei anna vaihtoehtoja. Samalla kertaa poistan itseni Facebookin villakoirat-ryhmästä, sehän on tarkoitettu niille, joilla on koira.

Ihmisten myötätunto on valtavaa. Monet kertovat ajatelleensa meitä koko ajan, kaikki eivät ole saaneet illalla unta miettiessään meidän tilannettamme. Monet soittavat tai lähettävät viestejä, yhdessä itketään. Kukaan ei haluaisi kenellekään tällaista, se tuntuu valtavan hyvältä.

Istumme perheen kanssa uuden asuntomme pöydän vieressä. Eikö se ole sama, missä me asumme ja mitä me omistamme, tärkein on jäljellä. Me rakastamme toisiamme ja me olemme yhdessä. Muistelemme yhdessä, kuinka paljon iloa Laku-koiramme toi elämäämme. Kirjailija Sirpa Kähkönen lohduttaa minua viestillään: ”Onnen hetkiä ei oteta pois.” Niinhän se on, tanssikengät ovat palaneet, mutta jalat toimivat edelleen. On vain uskottava, että edessä on vielä päiviä, jolloin askel on jälleen kevyt.

 

Anne Liinamaa

Kirjoittaja on Porin kaupunginhallituksen ensimmäinen varapuheenjohtaja (vihr.)

Ei kommentteja »

Sivusto on toteutettu WordPress -julkaisujärjestelmällä
Tilaa tästä sivuston artikkelit RSS-syötteenä tai kommentit RSS-syötteenä
Kirjaudu sisään