Anne Liinamaa

Eilen oli eilen, tänään on toisin

Annen vaaliteemat eduskuntavaaleissa – 9. lokakuuta 2018 klo 16.45

Eilen oli eilen, tänään on toisin

Kaupunginhallituksen kokous on ohi, katson kännykkääni. Mieheni on soittanut neljä kertaa, tiedän heti, että jotain pahaa on tapahtunut. Soitan hänelle ja hän pyytää minua tulemaan nopeasti kotiin, talomme palaa. Tärkein jäi kertomatta, tyttärellä ei ole hätää.

Lähden ajamaan kotiin, matka on lyhyt. Autossa huudan jumalaa lapseni suojaksi, näinä hetkinä epäuskolle ei ole tilaa. Kun saavun paikalle, saan kuulla, että tytär on ambulanssissa ystävänsä kanssa, hän on fyysisesti kunnossa, mutta syvästi järkyttynyt. Talomme näyttää palaneen käyttökelvottomaksi ja perheemme koira on kuollut palossa.

Miten tällaisessa tilanteessa edetään? Onneksi sitä ei tarvitse miettiä yksin. Siskoni saapuu nopeasti paikalle, meidät kaikki ohjataan sairaalan kriisipäivystykseen. Perheen lisäksi mukana ovat siskoni ja tyttäreni ystävä. Tätä menetystä me emme sure yksin. On helpottavaa purkaa tapahtunutta ammattilaisten kanssa, SPR hälytetään apuun ja tapaaminen sovitaan Prisman aulaan, pääsemme kotimaan katastrofiavun piiriin.

Muutamaa päivää aikaisemmin olemme mieheni kanssa Espoossa suurissa juhlissa. Meistä otetaan paljon valokuvia, mieheni on pukeutunut frakkiin, minulla on iltapuku. Kuvissa kohotamme maljoja, nauramme ja hymyilemme. Kun Prisman kassa on ohitettu, glamour on kaukana. Uuden alku on pakattu Prisman muovipusseihin, tanssijan jalat ovat lyijynraskaat. Hetken kuluttua kerron 85-vuotiaalle isälleni, mitä on tapahtunut ja että muutamme nyt hänen luokseen asumaan.

Asiat etenevät nopeasti. Jo seuraavana päivänä muutamme uuteen asuntoon, ydinkeskustan kerrostalo- asunto vaikuttaa hulppealta, kaikki on valmiina meitä varten, kalusteet, astiat ja vuodevaatteet. Muuttokuorma on aikaisempia kevyempi, jokainen kantaa omat Prisman kassinsa. Muualla opiskeleva tyttäremme on saapunut luoksemme. Päivitän Facebookiin tiedon, jossa kerron tapahtumasta. –Tätä asuntoa me opettelemme nyt kutsumaan kodiksi. Armoton elämä ei anna vaihtoehtoja. Samalla kertaa poistan itseni Facebookin villakoirat-ryhmästä, sehän on tarkoitettu niille, joilla on koira.

Ihmisten myötätunto on valtavaa. Monet kertovat ajatelleensa meitä koko ajan, kaikki eivät ole saaneet illalla unta miettiessään meidän tilannettamme. Monet soittavat tai lähettävät viestejä, yhdessä itketään. Kukaan ei haluaisi kenellekään tällaista, se tuntuu valtavan hyvältä.

Istumme perheen kanssa uuden asuntomme pöydän vieressä. Eikö se ole sama, missä me asumme ja mitä me omistamme, tärkein on jäljellä. Me rakastamme toisiamme ja me olemme yhdessä. Muistelemme yhdessä, kuinka paljon iloa Laku-koiramme toi elämäämme. Kirjailija Sirpa Kähkönen lohduttaa minua viestillään: ”Onnen hetkiä ei oteta pois.” Niinhän se on, tanssikengät ovat palaneet, mutta jalat toimivat edelleen. On vain uskottava, että edessä on vielä päiviä, jolloin askel on jälleen kevyt.

 

Anne Liinamaa

Kirjoittaja on Porin kaupunginhallituksen ensimmäinen varapuheenjohtaja (vihr.)

Kommentoi kirjoitusta tai lähetä seurantailmoitus (trackback) omalta sivustoltasi.

Kommentoi kirjoitusta

Voit käyttää kommentissa seuraavia XHTML-tageja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Sivusto on toteutettu WordPress -julkaisujärjestelmällä
Tilaa tästä sivuston artikkelit RSS-syötteenä tai kommentit RSS-syötteenä
Kirjaudu sisään