Ratkaisevaa on korvien väli, ei jalkoväli!
Kolumnit – 6. kesäkuuta 2008 klo 20.29
(Satakunnan Kansa, 4.6.2008)
Feministinen aikakauslehti Tulva hyökkäsi tuoreessa numerossaan taantumuksellisina pitämiään miesaktivisteja vastaan otsikolla ”Tulta munille”. Tästäkös miesaktivistit pillastuivat ja aihetta käsitelleessä A-studiossa (7.5.) saimme kuulla, etteivät miespolot uskalla edes puhua miesten ongelmista tässä naisten dominoimassa yhteiskunnassa, jossa tasa-arvovaltuutettukin keskittyy vain naisten aseman kohentamisen.
Syntyneestä porusta päätelleen miesten merkittävin tasa-arvo-ongelma on aktiivinen naisasialiike, vaikka feministien provokaatio itse asiassa mahdollisti miesten todellisten tasa-arvo-ongelmien pääsyn päivänvaloon: A-studion lähetyksessä tutkija Pasi Malmi listasi erityisesti miehiin kohdistuvina epäkohtina kovemmat tuomiot, lyhyemmän ja sairaamman elämän, vähäisemmän vapaa-ajan, pakollisen asepalveluksen sekä ero-isien heikomman aseman huoltajuuskiistoissa.
Naisasialiikkeen keskeisiä huolenaiheita ovat vastaavasti naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta, synnytysikäisten naisten työmarkkinasyrjintä, miehiä matalammat palkat jopa samasta työstä sekä naisten aliedustus julkisen ja yksityisen sektorin johtoportaassa. Jotkut ovat tosin sitä mieltä, että naisten aliedustus julkisen ja yksityisen sektorin johtoasemissa johtuu naisten matalasta riskin- ja stressinsietokyvystä sekä kunnianhimottomuudesta.
Itsekin olen taipuvainen uskomaan, että miespopulaatiossa on enemmän potentiaalisia johtajia kuin naispopulaatiossa. Jos näin todellisuudessa onkin, siitä ei missään tapauksessa ole johdettavissa, että miehet automaattisesti olisivat naisia parempia johtajia. Usko perustuu sitä paitsi olettamukseen että ns. miehiset ”kovat” ominaisuudet ovat valttia johtamisessa. Miehethän toimivat tunnetusti järjellä, naiset sydämellä. Viime aikoina on kuitenkin kyseenalaistettu onko tehokkuus arvokkaampaa kuin inhimillisyys ja korostettu mm. tunneälyn merkitystä johtajuudessa. Yleisesti taidetaan myös ajatella, että naispopulaatiossa on enemmän ”hyviä” huoltajia kuin miespopulaatiossa. Jos näin todellisuudessa onkin, siitä ole johdettavissa, että naiset automaattisesti olisivat miehiä parempia huoltajia. Ratkaisevaa on korvien väli, ei jalkoväli!
Nuori Albert Halonen (SK 31.5.) kirjoittaa kiitetyssä yo-aineessaan: ”Mikään ei ole niin inhottavaa kuin katsella nykyään, kuinka naiset änkeävät itseään fanaattisessa vimmassaan miesten tarkkaan valituille reviireille.” Miesten reviiriksi Halonen mainitsee mm. palkkatyön; naisten olisi syytä keskittyä pullien paistamiseen ja kakaroiden kaitsemiseen. Halonen jatkaa: ”Mies ahdistuu, kun ei saa toteuttaa itseään. Ruumiillista työtä ei ole, metsään et voi paeta ajamatta ensin satoja kilometrejä pohjoiseen.” Hassua, että miehet ahdistuvat kun eivät voi toteuttaa itseään, sillä aika moni nainen ahdistuu juuri ”toteuttaessaan itseään” (siinä roolissa jonka moni mies hänelle soisi) – neljän seinän sisällä kurahousujen ja kakkavaippojen seassa. Siinä mielessä yhdyn Haloseen (sikäli kun häntä oikein tulkitsen), että naisjärjestöjen olisi hyvä kiinnittää huomiota myös naisvaltaisten toimialojen ja kotiäitiyden matalaan statukseen sen ohella että pyrkivät miehiksi miesten johtopaikoille. Toistaiseksi useamman vuoden kotonaolo lasten kanssa ei ole varsinainen meriitti työnhaussa.
Naisten tasa-arvo-ongelmat ovat kieltämättä saaneet viime vuosina paljon palstatilaa. Varmaa on kuitenkin, etteivät miesten tasa-arvo-ongelmat ole tästä syystä syntyneet tai kärjistyneet. Miesasialiike lyö päätään seinään kohdistaessaan hyökkäyksensä naisasialiikkeeseen, semminkin kun naisjärjestöjen tavoitteet esim. vanhemmuuden jakamisesta tukevat miestenkin tavoitteita. Tuskin feministeillä olisi myöskään mitään miesten pidempää ja terveempää elämää tai lyhyempää asepalvelusta vastaan. Mies- ja naisasialiikkeen vastakkainasettelu onkin silkkaa resurssien haaskausta!
Pasi Malmi kirjoittaa:
8. kesäkuuta 2008 kello 22.43
Hei Maria,
oliko sinusta minun tai Hannu Sepposen esiintymisessä A-studiossa jonkinlaista ”pillastumista”? Me toimme esiin sen, että miesten on vaikea puhua tasa-arvo-ongelmista miesnäkökulmasta, koska feminismistä on muodostunut tasa-arvopolitiikan hegemoninen diskurssi, joka tarjoaa miehille lähinnä ”syytetyn subjektipositiota” tai ”naisten avustajan” subjektipositiota. Emme siis väitä, että suomalainen yhteiskunta olisi naisten ”vallassa”. Väitämme sitä, että tasa-arvopolitiikasta, STM:stä sekä kuntien sosiaalitoimista on ehkä muodostunut hyvinvointivaltioomme matriarkaalinen klusteri, jonka organisaatiokulttuuri, diskurssit ja paradigmat ovat biasoituneet sellaisella feminiinisellä tavalla, joka sulkee pois miesnäkökulman. (Tervetuloa väitöstilaisuuteeni väittämään tätä väitettä vastaan, mikäli haluat aktiivistesti väitellä:)
Uskotko tosiaan, että miehille tarjotaan mahdollisuus osallistua tasa-arvopolitiikkaan myös muussa roolissa kuin syytettyinä tai naisten etujen ajajina? Ainakaan Pekka Saurin ja Jouni Varangan mukaan tasa-arvopolitiikan diskursseissa ei miehille muita subjektipositioita ole tarjolla.
Toivon, että huomaisit myös sen, että joissain asioissa kuten lasten hoitamisessa ja huoltajuudessa naisasialiikkeen ja miesasialiikkeen näkökulmat ja intressit näyttävät olevan täysin ristiriidassa ja törmäyskurssilla:
- Naisjärjestöt painottavat lasten hoitajuudessa kotitöiden ja lastenhoidon tasajakoa (kun taas miesnäkökulmasta tärkeintä olisi miesten ja naisten keskinäinen vapaa-ajan tasajako)
- Miesjärjestöjen tavoitteena olisi saada isille yhtä hyvät mahdollisuudet huoltajuuden saamiseen avioreroissa (kun taas naisjärjestöt haluavat kaikin keinoin estää isien aseman parantamisen mm. väittämällä, ettei miehiä oikeasti syrjitä huoltajuusasioiden käsittelyssä).
Jos et minua usko, niin usko edes Satu Hassia, jonka mukaan naisten on hyvin vaikea ymmärtää, millaisia tasa-arvo-ongelmia miehet kohtaavat (ja päinvastoin). Siksi toivon, että et takertuisi sellaiseen ajatukseen, että sinä naisena tai Naisasialiitto Unioni kykenisitte edustamaan tasa-arvoasioissa jonkinlaista objektiivista totuutta, jonka puitteissa miesten tulisi suostua toimimaan ja keskustelemaan.
Rakentavaa ja monipuolista keskustelua toivoen,
HTL Pasi Malmi
Maria kirjoittaa:
14. kesäkuuta 2008 kello 15.55
Hyvä Pasi
En viitannut pillastumisella suoranaisesti teidän tv-esiintymiseenne, harmi jos kolumnini antoi sellaisen kuvan.
Olen jossain määrin samaa mieltä sosiaalisektorin matriarkaalisuudesta; se on ongelma jos miehet eivät koe olevansa tervetulleita tai tarpeellisia esim. lasten neuvolakäynneillä. On loukkaavaa sekä isää että äitiä kohtaan, jos isä joutuu lapsia neuvolaan viedessää ensimmäiseksi tekemään tiliä siitä, missä äiti on.
Yhdyn myös näkemykseesi, että isien on vaikeampi saada huoltajuus erotilanteissa, mutten usko naisjärjestöjen pyrkivän tätä epäkohtaa kärjistämään.
Ja lopuksi, en kuvittele edustavani tasa-arvoasioissa objektiivista totuutta, jonka löytymiseen tarvittaisiin kenties sukupuoleton
henkilö!
Pasi Malmi kirjoittaa:
18. kesäkuuta 2008 kello 5.59
Parahin Maria,
luin juuri ulkomaisesta tutkimuksesta (Sagi & Dvir 1993), jossa 216 sosiaalityöntekijää oli laitettu koetilanteeseen. Heidän tehtävänään oli tehdä huoltajuussuositus kuvitteellisessa tapauksessa, joka oli huolellisesti valmisteltu siten, että lasten isä ja äiti olivat molemmat aivan yhtä hyviä lähihuoltajiksi. Silti koehenkilöillä esiintyi voimakas äitimyönteinen ja isäkielteinen bias asiantuntija-arvioissa, joiden koehenkilöt itse kuvittelivat olevan objektiivisia.
Naisjärjestöt eivät Suomessa aktiivisesti pyri kärjistämään isien ongelmia huoltajuuskysymyksissä. Naisjärjestöt – jotka käyttävät valtaa Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa – ovat kuitenkin onnistuneet siinä, että TANE:n miesjaosto sekä erilaiset ”Isätoimikunnat” eivät ole tehneet mitään aloitteita isien aseman parantamiseksi – vaikka toimikunnissa isien heikko asema huoltajuusriidoissa onkin tuotu esiin. Ongelma on siis tiedostettu jo 1960-luvun lopulta asti, mutta sille ei ole tehty mitään.
Selityksenä voi olla se, jonka Anne Snitow (amerikkalainen feministi esittää). Hänen mukaansa patriarkaalisessa yhteiskunnassamme äitiys on ainoa naisten valta-alue, ja siksi on ymmärrettävää, etteivät naiset halua tällä osa-alueella luovuttaa valtaa miehille.
Toisena selityksenä naisjärjestöjen haluttomuudelle isien aseman parantamiseen on se, että naisjärjestöjen paradigman mukaan isät eivät tee (keskimäärin) tarpeeksi kotitöitä, eivät hoida tarpeeksi lapsia, eivätkä pidä tarpeeksi vanhempienvapaita ja siksi on aivan oikein, että sosiaalityöntekijät suosittelevat yleensä (vanhojen roolimallien mukaisesti) lähihuoltajuutta äidille. Lähihuoltajuuden kaavamainen myöntäminen lasten äidille on kuitenkin väärin niitä miehiä kohtaan, jotka ovat tehneet oman osuutensa kodinhoidosta ja lastenhoidosta: He joutuvat kokemaan ”kollektiivisen rangaistuksen” siitä, että miehet keskimäärin eivät pidä yhtä paljon vanhempienvapaita kuin naiset – vaan panostavat puolisonsa toiveiden mukaisesti rahan ansaitsemiseen perheelle.
Monet naisaktivistit ovat myös lehdissä kirjoittaneet, että he eivät tunne vähäisintäkään sympatiaa miesten ongelmia kohtaan, ennen kuin miehet (keskimäärin) muuttuvat tavoilla A, B, C ja D ja ennen kuin miesaktivistit ymmärtävät, että feminismi on pyhä aate, joka ei sisällä mitään sellaisia elementtejä, joita miehillä on oikeus kritisoida. En usko, että sinä naisena pitäisit siitä, jos kansanedustajat ”eivät tuntisi vähäisintäkään sympatiaa” alipalkattuja naisia kohtaan, ennen kuin naiset (keskimäärin) muuttuisivat tavoilla A, B, C ja D – tai että he antaisivat ymmärtää, että mieskeskeinen talouspolitiikka on sellainen pyhä asia, jota naispuolisten henkilöiden ei ole lupa millään tavoin kritisoida.
Joka tapauksessa, kiitokset mahdollisuudesta käydä blogikeskustelua kanssasi.
Ystävällisin terveisin,
HTL Pasi Malmi