Ylen Ulkolinja-dokumentti ”Manilan unohdetut lapset” (29.7.) aiheutti lohduttoman ja turhauttavan avuttomuuden tunteen: vauvoja jotka syntyvät, elävät ja kuolevat maailman suurimmalla avokaatopaikalla, seitsenlapsisia perheitä jotka nukkuvat monikaistaisen autotien pientareella pahvinpalan päällä, parikuukautisia korva- ja silmätulehduksesta kärsiviä vauvoja hoidotta meluisissa vastaanottokodeissa, siltojen rakenteisiin ja hautaholveihin kyhättyjä koteja, kurnivan nälän liimaa imppaamalla tukahduttavia teinejä. Perimmäinen päässäni pyörivä kysymys on miten ihmeessä voisin auttaa kaikkia niitä satojatuhansia kärsiviä vauvoja ja pikkulapsia jotka näkevät päivittäin nälkää, elävät jätekasoissa, eivät saa sairastuessaan hoitoa tai lääkitystä puhumattakaan koulutuksesta tai ammatista.

Dokumentin jälkeen tuli kirjoittamisen lisäksi pakonomainen tarve alkaa pussittaa itselle tarpeetonta lastenvaatetta, -lelua ja muuta tarviketta ja lähettää Manilaan – mutta vastaanottajan osoite puuttuu ja tavaran kiikuttaminen hyväntekeväisyysjärjestöjen kirpputoreille tuntuu liian pitkältä tieltä. Sitä paitsi olen kuullut liian monelta taholta ”kirpparihyväntekeväisyyden” olevan sekä viherpesua että tappavan kehitysmaiden oman tekstiiliteollisuuden. Silti tuntuu kamalalta heittää kuopuksen puhki kuluneet, kierrätykseen kelpaamattomat ensiaskel-Eccot pois, kun on juuri nähnyt vauvojen toisella puolella maailmaa ottavan ensiaskeleitaan jätekasoissa, avojaloin.

Dokumentissa hämmentää katolisen kirkon rooli kärsivien ihmisten elämässä. Uskonto tuntuu tarjoavan siitä ammentaville jotain, jota me materiaalisessa hyvinvoinnissa kieriskelevät emme ymmärrä. Elämällä on tarkoitus ja uskovilla (perusteettomalta tuntuva) toivo paremmasta huomisesta. Me länsimaalaiset olemme oman onnemme seppiä, rakennamme vimmatusti Facebook-profiileja, vaihdamme asuntomme värimaailmaa, haemme extreme-elämyksiä benjihypystä tms.

Katolisen kirkon abortin vastustaminen on kuitenkin täysin vastuutonta ja kaksinaamaista. Ihmiset jotka hädin tuskin pystyvät elättämään itsensä, lisääntyvät kuin kanit, koska kirkko kieltää perhesuunnittelun. Ilman ehkäisyä köyhyys lisääntyy eksponentiaalisesti: sitä mukaa kun ravinnontuotanto tehostuu, lisääntyvät myös ruokittavat suut. Toisin kuin mm. Manilan ”köyhien puhdistusta kaduilta” ajavat virkamiehet kuvittelevat, darwinismi ei näissä hommissa päde: vahvimmat ja menestyvimmät eivät lisäänny ja peitä Maata, vaan juuri köyhimmät lisääntyvät kaikkein voimakkaimmin yrittäessään saattaa edes yhden jälkeläisen hengissä aikuisikään.

Kaikki vastuu holtittomasta väestönkasvusta ei toki ole kirkon: Etenkin täällä Suomessa, jossa ensisynnyttäjien ikä nousee nuorten halutessa varmistaa toimeentulonsa ennen perheenlisäystä, ihmetyttää miksi moisissa oloissa elävät ihmiset haluavat saattaa lapsia maailmaan. Toisaalta lasten tekeminen ja heidän kasvunsa seuraaminen ovat niitä harvoja ilmaisia huveja… Ja jos ainoa keino välttyä katraan kasvamiselta on täydellinen pidättäytyminen seksuaalisesta kanssakäymisestä, voi se olla vaikeaa jopa kaatopaikalla. Tässä kohtaa täytyy todeta, ettei Luoja miettinyt hommaa loppuun asti kehitellessään lisääntymisestä niin mukavan ilta-askareen.

Toki me länsimaalaiset liian helposti arvotamme ihmisten elinolosuhteita vain materiaalisen hyvinvoinnin vinkkelistä. Emme ymmärrä miten kaatopaikalla elävä kuuden lapsen äiti haluaa lisää lapsia tai jaksaa hymyillä. Vaikka kyseisen äidin lasten perustarpeet eivät tyydytykään, ainakin he saavat olla äitinsä sylissä – löyhkäävien jätekasojen keskellä – kunnes tulevat siihen ikään (lue: oppivat väistelemään roska-autoja) että siirtyvät elättämään pesuetta roskien lajittelulla. Myös lapset näyttävät huolehtivan toisistaan, isompi sisar kantaa pienempää ja ruoka-annokset jaetaan kristillisesti tasan. Länsimaissa vanhemmat luovat uraa ja lapset viedään päivähoitoon hyvin pieninä ja sisarukset tappelevat keskenään leluista joita on kaapit väärällään.

Mutta miten ihmeessä voisin auttaa esim. juuri sitä korvatulehduksen kourissa itkevää, huumeäidin kadulle hylkäämää vastasyntynyttä, jota dokumentti kuvasi. Vaatepussin kiikuttaminen Fidaan tuntuu turhalta, lantin tiputtaminen keräyslippaaseen yhtälailla. Jos lähtisin vapaaehtoiseksi, mitä voisin tehdä: antaa hellyyttä ja huolenpitoa vai opettaa lukemaan? Se ehkä auttaisi juuri kyseistä lasta, muttei ehkäisisi satojatuhansia vauvoja kokemasta samaa kohtaloa. Olisi kiinnostava tietää minkä yhden konkreettisen asian dokumentin ihmiset itse elämässään muuttaisivat niin voidessaan.

Mietin myös miksi ihmeessä kidutan itseäni katsomalla näitä horror-dokumentteja, joista tulee kuristavan paha olo, yöunet menevät, eikä dokumentoitavienkaan elämä moisesta masokismista sanottavasti parane? Kaikesta huolimatta olen vankasti sitä mieltä että jokainen hyvinvointivaltion asukas pitäisi tavalla tai toisella pakottaa katsomaan pari vastaavaa dokumenttia. Ehkä sivutuotteena tekstaripalstojen olematon ruikutus suomalaisten tuulipukumuodista, meluavista naapureista ja vääränvärisestä vessapaperista vähenisi!

Joskus sitä miettii, miksi taistella sellaisen planeetan puolesta, jolla tuhansia lapsia kuolee päivittäin aliravitsemuksen, pommi-iskujen, vanhempien pahoinpitelyn tms. uhrina. Kärsimys ei lopu maailmasta ennen maailmanloppua! Toisinaan sitä taas miettii, mitä järkeä on yrittää parantaa lasten asemaa maailmassa, jonka päivät ovat luetut kun ilmaston lämpenemistä ei haluta tai onnistuta pysäyttämään.

Jos ilmaston lämpenemistä halutaan edes hidastaa, tarvitaan järeitä toimia, nopeasti. Siksi onkin valitettavaa että ilmastotaistelun johtotähdeksi pyrkivä EU vesitti taannoisessa huippukokouksessa kunnianhimoisen ilmastopakettinsa. Eurokansanedustaja Satu Hassi (vihr.) totesi kokouksen jälleen osoittaneen, että EU-johtajat pelkäävät päästövähennyksiä (ja teollisuuslobbareita) enemmän kuin ilmastomuutosta. Obamalla onkin nyt kaikki edellytykset kuroa Euroopan etumatka umpeen.

27 maata tyydyttävien kompromissien etsiminen tuntuu EU:ssa varsin usein johtavan laihoihin loppulauselmiin sekä äänekkäimpien jäsenmaiden ja teollisuuden intressien priorisointiin ohi pitkän aikavälin sosiaalisten ja ympäristönsuojelullisten päämäärien. Ilmastohuippukokouksessa ”pieni Suomi saavutti suuren voiton”, kun se yhtenä kovaäänisistä vaati teollisuudelleen ilmaisia päästöoikeuksia..

Elinkeinoelämä joka puhuu markkinatalouden vaatimuksista sopeutua toimintaympäristön muutokseen, marisee kilpailukyvyn kärsivän päästökaupan seurauksena. Lainatakseni jälleen Hassia, ilmastonsuojelu voisi kuitenkin muodostaa 2000-luvun New Dealin: investoinnit puhtaisiin energia- ja kulkumuotoihin saattaisivat talouden jaloilleen, miljoonia uusia työpaikkoja luotaisiin ja rakennettaisiin taloutta, joka ei tuhoa olemassaolomme perustaa. Esimerkiksi Saksassa uusiutuva energia työllistää jo satojatuhansia. Vuosituhannen vaihteessa myös Suomen osuus tuulivoimatekniikan maailmanmarkkinoista oli yhtä suuri kuin osuutemme paperin maailmanmarkkinoista. Se oli silloin se.

Valitettavasti ongelmat kaatuvat päälle sitä pahempina, mitä kauemmin niiden annetaan muhia. Vitkastelun aiheuttamia vaihtoehtoiskustannuksia analysoineen ekonomisti Nicholas Sternin mukaan ilmastonmuutos voi maksaa maailmalle 11-14 % bruttokansantuotteesta. Merkillistä kyllä, pankkikriisin osalta tämä lainalaisuus ymmärrettiin ja EU-maat myönsivät enempiä empimättä pankeille tukea ja takauksia noin 1300 miljardia euroa – enemmän kuin ”kalliiksi ja hankaliksi” parjattujen EU:n ilmastotoimien hinta vuoteen 2020 mennessä.

Siinä missä päättäjät haaskaavat ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta kallisarvoisia vuosia puolustamalla kansallista ja elinkeinoelämän etua, kadunmiehen tasollakin törmää asenteisiin jotka eivät tätä Maata pelasta. Kun mm. WWF:n tuoreimmassa raportissa ilmastonmuutoksen tahdin kerrotaan entisestään kiihtyneen, tuntuu turhalta kinastella, onko vai eikö ole turhaa suosia energialamppuja, tuulisähköä tai joukkoliikennettä. Niin pientä tekoa ei olekaan, ettei sillä olisi merkitystä kun riittävän moni ryhdistäytyy. Näin uuden vuoden kynnyksellä itse kukin voisikin laihduttamisen sijaan luvata esim. lajitella jätteensä (erityisesti biojätteensä), alentaa huonelämpötilaa asteella tai korvata pihvi viikossa kasvisruualla. Ilmastotalkoissa omat tavoitteet kannattaa asettaa haastavasti mutta realistisesti; laihduttaminenkin on tuhoon tuomittu, jos yrittää kertarykäyksellä vaihtaa roskaruoan sosekeittoihin.

Otsikolla viittaan ilmastonmuutoksen ikävien seurauksien ohella siihen ikävään tosiseikkaan, että joudun kaupunginvaltuustopaikan myötä jättämään hyvästit kolumnipalstalle. Maailmanparannus jatkukoon valtuuston lehtereillä. Kiitos lukijoilleni.

Viime joulun aikaan maailmalaajuinen talouskriisi oli vielä kaukainen kangastus. Siitä huolimatta SK (7.1.2008) uutisoi, että joka viides kuluttaja joutui joulun takia talousvaikeuksiin. Vaikeuksia oli erityisesti lapsiperheillä, pienituloisilla ja itäsuomalaisilla. Vaikka länsirannikolla ollaankin, eikä lahjahevosta ole suuhun katsominen, en malta olla jakelematta muutamia joululahjavinkkejä. Lokakuulta asti tykitetyt joulumainokset lienevät tosin tehtävänsä tehneet ja pukin reki on jo lastattu pörrösukilla, hittipeleillä ja motorisoiduilla pippurimyllyillä.

Aikuisten jouluiset tavaranvaihtotalkoot tuntuvat järjettömiltä eritoten kun nykyhuusholleissa on kaikki tarpeellinen ja läjäpäin tarpeetonta roinaa. Moni ajattelee lahjaa valitessaan ostavansa jotain, jota lahjan saaja ei itse malttaisi ostaa. Harva silti suuresti ilahtuu saadessaan kynsienhoitosarjan, alusvaatteiden korjaussetin tai kolmet aamutohvelit. Jos kuitenkin tuntee pakottavaa tarvetta ostaa lahjoja, voisi vaihteeksi satsata palveluihin. Paikallista palvelutuotantoa ja työllisyyttä voi tukea muistamalla ikääntynyttä äitiä vaikkapa siivouslahjakortilla, kummipoikaa yhteisellä teatteri-illalla ja ystävää hierontalahjakortilla tai lastenvahtikeikalla. Jos joulubudjetti on niukka, maksaa vain aikaa hoitaa em. askareet omakätisesti. Jos lahjan on pakko olla kouriintuntuva tavara, miksei valitsisi (luonnonmukaisesti tuotettuja) oman maakunnan elintarvikkeita, joille varmasti löytyy käyttöä. Joulun jälkeenkin on syötävä.

Jos solidaarisuus ylittää kotimaakunnan ja –maan rajat, kannattaa lahjarahat ohjata kehitysyhteistyöjärjestöjen kautta vuohiin, koulupukuihin tai rokotteisiin. Antamisen ilo moninkertaistuu kun lahjan antaa sitä todella tarvitsevalle. Jos haluaa lahjan saajalle jäävän käteen muutakin kuin asiasta muistuttava kiitoskortti, voi joulumieltä kartuttaa järjestöjen tavaralahjoilla: mieluummin Unicef-nalle kuin FurReal-nalle! Sunnuntai-liitteestä (14.12.) ja lehden verkkosivuilta löytyvät joulun viksuimmat lahjavinkit otsikolla ”Ajatusta jouluun”.

Maailmaa voi parantaa myös ostamalla joululahjat hyväntekeväisyyskirpputorilta. Vaikkei lahja saajansa kannalta olisi täysosuma, menee myyntituotto joka tapauksessa hyvään tarkoitukseen. Lelujen ja käyttötavaroiden hyödyntäminen elinkaaren päähän asti säästää myös luonnonvaroja. Samaisten kirpputorien valikoimia voi kartuttaa joulun jälkeenkin, jos pukki sattuisi tuomaan jotain väärän väristä, kokoista tai muuten vain itselle tarpeetonta. Kaapissa hautomalla ne harvoin muuttuvat tarpeellisiksi…

Mitä tulee lasten lahjomiseen, ei iloa kannata pilata järjettömällä lahjavuorella, vaan pikemminkin satsata aikaa lasten kanssa touhuamiseen ja uusien aarteiden ihmettelyyn yhdessä. Muistelimme eräissä pikkujouluissa mieleenpainuvinta lapsuuden joululahjaa. Vain keski-iän ohittaneiden muisti pelasi: joku mainitsi junaradan, toinen ensimmäiset omat sukset, kolmannella aika oli kullannut villasukkapaketin muiston. Ikävä tuottaa lahjojen antajille pettymys näin vuosien jälkeen, mutta me seitsemänkymmentäluvulla ja myöhemmin syntyneet emme juurikaan osanneet nimetä erityistä lahjaa. Voi olla että olemme kiittämättömiä, mutta uskallan epäillä lahjoja olleen liikaa, jotta yhdestäkään olisi ehtinyt nauttia. Nyt omia lapsia tarkkailtuani uskaltaisin väittää, että lasten kyky iloita yksittäisistä lahjoista loppuu siinä viidennen paketin kohdalla.

Sovi siis aikuisten tuttaviesi kanssa roinanvaihdon lopettamisesta ja käytä säästynyt raha hädänalaisten auttamiseen. Hoida ”pakolliset” lahjat palvelun muodossa tai osta ainakin tuote, jolle on varmasti käyttöä (esim. ruokalahja, pullo lempipartavettä tai luomuviiniä) ja/tai johon käytetyt rahat menevät oikeaan osoitteeseen. Osta lapsillekin lahjoja harkiten. Lupaan että saat paremman joulumielen.

Suuret silmät tuijottavat häkistä, eläin on kauhuissaan. Sen vaistot sanovat, että sen kuuluisi vaeltaa vapaana, etsiä ruokaa ja rakentaa pesää. Häkkejä on rivissä sadoittain. Niissä asuvat eläimet ovat pelokkaita ja häiriintyneitä, niiden korvat on syöty, niiden jalat ovat vääntyneet tai paleltuneet verkkopohjaisessa häkissä. Talvella on kylmä, mutta eläinten ei ole mahdollista nukkua talviunta. Kesällä on usein tuskallisen kuuma. Ympärillä leijuu kuvottava lannan ja virtsan haju.Mutta eläinten turkki on komea ja kiiltää. Joidenkin mielestä se kertoo että kaikki on hyvin ja todistaa, että ihmisellä on oikeus harrastaa tätä julmaa huvia.

Millään todellisella tarpeella turkkia on näillä leveyksillä vaikea perustella, statuksen kanssakin alkaa olla niin ja näin: Viestintätoimisto Milttonin Status ´08 –tutkimuksen mukaan aito turkis on vasta sijalla 95. kysyttäessä millä Suomessa saa muiden arvostusta. Sinänsä paradoksaalista on, että aidon turkiksen suosion käännyttyä laskuun turkis värjätään tekoturkiksen näköiseksi.

Tuoreet uutiset norjalaisilta turkistarhoilta ovat taas yksi osoitus turkiseläinten hoidon heikkoudesta: kuvamateriaaleissa näkyy vakavasti vammautuneita eläimiä. Vaan eipä huolta, Suomen Turkistuottajien mukaan Norjan viranomaiset valvovat turkistuotantoa, eikä Turkistuottajilla ole kuulemma syytä olettaa viranomaisten laiminlyöneen tehtäväänsä – vaikka heille esitetty kuvanauhatallenne muuta todistaakin.

Turkistuotanto ei ole epäeettistä vain eläinsuojelun näkökulmasta: siinä missä tekoturkiksen valmistus kuluttaa 10 öljylitran verran energiaa, kettuturkiksen valmistus kuluttaa 184 ja minkkiturkiksen jopa 470 litraa. Yksistään Suomen turkiseläinhäkkien alle kertyvä lanta- ja virtsamäärä vastaa 1,2 miljoonan ihmisen puhdistamattomien jätevesien sisältämää uloste- ja virtsamäärää. Jokiin ja järviin päätyessään typpi ja fosfori aiheuttavat vesistöjen rehevöitymistä. Turkis onkin kaikkea muuta kuin ekologinen luonnontuote.
Eläinsuojelu- ja eläinoikeusliike kyseenalaistavat eläinten hyväksikäytön. Toiminnan arkipäivään kuuluvat luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, infopöydän pitäminen, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Eläinoikeusliikkeen satunnaisesti harjoittamaa kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toiminta on täysin laillista. Oma lukunsa ovat Eläinten vapautusrintaman (EVR) kaltaiset, turkistarha- yms. iskuja tekevät ns. aktivistijärjestöt, jotka valitettavasti tahraavat kaikkien eläinsuojelijoiden maineen.
Mediaa tuntuu kiinnostavan edellä mainituista vain EVR, jonka toimista voi revitellä kohuotsikoita siitä miten aktivistit tunkeutuivat tilalle X tai tarhalle Y. ”Järkyttävää, tuottajan omaisuuden suojaa on loukattu ja vapauteen tottumattomat ketut menehtyvät luonnossa lyhyen ajan sisällä!” Viis siitä, että eläimet olisi tapettu joka tapauksessa peräsuoleen annettavalla sähköiskulla ilman, että kukaan olisi asiaan reagoinut… Lain rikkominen on tietysti tuomittavaa, mutta jokusen palstamillimetrin soisi myös sille, että lainsäädäntö mahdollistaa eläinten kärsimykseen. Turkis-, laboratorio- ja tehotuotantoeläinten elinolot huomioiden on eläinten kannalta siunaus päästä hengestään!

Suuren yleisön tyypillinen reaktio eläinsuojelijoihin on ”kettutytöttely” ja vaatimus ponnistelujen kohdistamisesta ihmisiin. Olen aina ihmetellyt miksi juuri eläinten oikeuksien puolustajien täytyy kerta toisensa jälkeen perustella toimintaansa ja tavoitteitaan. Miksei kapean joukon intressejä ajavien Pro sitä sun tätä –liikkeiden edustajia vaadita suuntaamaan tarmoaan asunnottomien tai vanhusten pelastamiseen? Nähdäkseni hattua pitää nostaa jokaiselle, joka kantaa kortensa kekoon tehdäkseen maailmasta paremman paikan muillekin kuin itselleen. Darwinin sanoin, rakkaus kaikkia eläviä olentoja kohtaan on ihmisen jaloin ominaisuus.

Ellei naisella ole lapsia, jotka pitää hakea päiväkodista kello neljä ja joiden sairastaessa pitää jäädä pois töistä, hän on joka tapauksessa potentiaalinen synnyttäjä ja siten riski työnantajalle. Vanhemmuus (erityisesti äitiys) on työnantajan silmissä rasite, vaikka tosi asiassa vastuu lapsesta opettaa kärsivällisyyttä, priorisointia ja nopeaa toimintaa – ominaisuuksia joita ei opi yhdessäkään korkeakoulussa. Vanhemmuuden pitäisi olla ansioluettelon arvokkain meriitti, todistus siitä ettei ”jäädy”, kun nuorimmainen huutaa kurkku suorana maitoa ja pottailua harjoitteleva esikoinen aikoo juuri astua linttaan olohuoneen matolle ahkeroimansa läjän (rekrytoijat: casea saa käyttää työhaastattelussa).

Nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla voitaisiin ehkäistä jakamalla vanhemmuudesta työnantajalle aiheutuvat kustannukset kaikkien työnantajien kesken. Näin myös vanhemmuutta tulisi jaettua nykyistä tasaisemmin. Suomalaisisät käyttävät vain 5 % palkallisista perhevapaista (mm. Ruotsissa 18 %), mistä syytetään mm. palkkatyön keskeisyyttä miesidentiteetille, miesten korkeampia tuloja ja työnantajien kielteistä suhtautumista. Luulisi hyvänen aika ainakin äiti- ja isijohtajien arvostavan vanhempainvapaata pitäneitä miehiä! Itse palkkaisin oitis muista meriiteistä (tai niiden puuttumisesta) piittaamatta miehen, joka on riskeerannut asemansa äijäporukassa ja työyhteisössä lastensa edun nimissä!
Kasvatusvastuun aliarvostus näkyy myös eri ammattien palkkauksessa ja statuksessa. Tilastokeskuksen vuoden 2007 tilastojen perusteella esim. lastentarhanopettajan keskipalkka oli 2153 euroa, perhepäivähoitajan 1760 euroa. Palkat tuntuvat käsittämättömän pieniltä ajatellen ammattien merkitystä lasten hyvinvoinnille ja siten kansakunnan tulevaisuudelle. Hoiva-ammattilaisten harteilla painaa Tehy-taistelusta tuttu kutsumuksen taakka: konsulteille ja pörssimeklareille maksetaan tähtitieteellisiä summia kompensaationa ”vastuullisesta ja raskaasta” työstä, kun taas lasten- ja sairaanhoitajille riittää pienempikin korvaus ”leppoisasta kutsumustyöstä”.
Paljon ei näitä alipalkattuja kasvatuksen ammattilaisia taida lämmittää, että tuoreimmassa (2007) ammattien yhteiskunnallista arvostusta kartoittavassa tutkimuksessa sairaanhoitaja rankattiin sijalle kuusi, kätilö sijalle kymmenen, lastenhoitaja sijalle 17., lastentarhanopettaja sijalle 22. ja perushoitaja sijalle 33. Vuoden 1991 tuloksiin verrattuna eniten on noussut perhepäivähoitajien arvostus (263.  55.). Kuriositeettina mainittakoon että ahtaajat arvostettiin sijalle 244. ja paperikoneenhoitajat sijalle 270. Jokainen vanhempi tietää, miten raskasta lapsenhoito voi känkkäränkkäpäivinä olla – puhumattakaan jos lapsia on vastuulla kymmenen, ne eivät ole omia ja vähintään yksi on aina nuhainen. Useimmat vanhemmat olisivatkin valmiita maksamaan hoitajille nykyistä enemmän – kunhan veroja ja palvelumaksuja ei koroteta.
Sen verran voin lastenhoidon alipalkattuja ammattilaisia lohduttaa, ettei palkka ja elämänlaatu useinkaan korreloi keskenään: Työurani on ollut sikäli laskeva, että kovapalkkaisin duunini taisi olla ensimmäinen ”oikea” työni. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa puolisentoista vuotta yritysjohdon konsulttina, mutta irtisanouduin koska ”asiakkaan ongelmien strukturointi” eli Powerpoint-kalvojen väsääminen ei ollut kovin mielekästä. Siirryin luokanopettajan sijaiseksi, vaikka korvaus lasten opettamisesta ja kasvattamisesta olikin alle 40 % kalvonikkarin palkasta. Elämänlaatu parani ja huomasin onnen tulevan mm. siitä, että voi päivittäin edistää jotain arvokkaana pitämäänsä päämäärää, kuten lasten hyvinvointia. Siitä puheen ollen, hyvää Lapsen oikeuksien päivää 20.11.

Perinteiset tavat tyttöjen ympärileikkauksista kunniamurhiin vahingoittavat naisia monissa maissa. Mm. kehitysyhteistyön piirissä joudutaan usein miettimään oikeutta puuttua toisen kulttuurin ikivanhoihin tapoihin. Länsimaalaiset ovat vuosia uskoneet oman kulttuurinsa ylivertaisuuteen, mutta viime vuosina ns. kulttuurirelativismi eli kulttuurin sidonnaisuus paikalliseen elämänmenoon on korostunut. Asennemuutos on vähentänyt halukkuutta puuttua yksilön oikeuksia polkeviin, mutta yhteisölle tärkeisiin traditioihin kuten tyttöjen sukupuolielinten silpomiseen.

Samaan aikaan maahanmuuttajien ja eri uskontojen (erityisesti islamin) rantautuminen Eurooppaan on sekoittanut pakkaa kotikentällä. Tutkija Pauline de los Reyes on todennut että viime vuosina mm. Ruotsissa vellonut keskustelu kunniamurhista on johtanut retoriikkaan, jossa tasa-arvosta on tehty ikään kuin ruotsalaisen yhteiskunnan ominaispiirre ja maahanmuuttajataustaiset miehet on leimattu väkivaltaisiksi vaimonpieksijöiksi.
Kulttuurirelativismia lieneekin vaikeampi toteuttaa kotikentällä, jossa usein perustellustikin ajatellaan että maahanmuuttajien on sopeuduttava uuden kotimaansa lakeihin ja kulttuuriin. Samaan aikaan silmät suljetaan helposti oman kulttuurin naista alistavilta tavoilta: seksistiset mainokset, silikonirinnat, botoxihuulet sekä pikkutytöille kaupiteltavat stringhousut ja prostituoiduilta näyttävät Bratz-nuket ovat länsimaisten naisten arkipäivää. Nuoret tytöt laihduttavat itsensä hengiltä; valmennetaanpa Amerikassa jo kolmevuotiaita pikkutyttöjä missikisoihin hampaita oikomalla, kaloreita vahtimalla ja keimailevaa kävelyä harjoittelemalla.
Siinä missä aviottoman musliminaisen on kunniaväkivallan uhalla varottava antamasta mitään seksuaalisia signaaleja, länsimainen nainen saattaa päästä hengestään ellei ole valmis seksiin: Toukokuussa paljastui mm. että ruotsalaismies oli pakottanut kehitysvammaisen vaimonsa seksiorjaksi yli sadalle asiakkaalle ja vantaalaismies piti tuntematonta naista vankinaan viisi päivää pakottaen tämän useasti päivässä yhdyntään pahoinpitelyllä uhkaamalla.
Joku voisi syystä ihmetellä miksi länsimaiset naiset vapaaehtoisesti (ja pääasiassa miesten iloksi) antavat leikellä terveitä vartaloitaan ja kulkevat kesät talvet napa paljaana, epämukavat stringit liian matalista housuista vilkkuen. Länsimaisten on puolestaan vaikea uskoa että osa musliminaisista käyttää burkhaa vapaaehtoisesti. Osalla näin toimivista musliminaisista on vieläpä feministiset perusteet valinnalleen: he käyttävät huivia etteivät miehet arvioisi heitä vain heidän sulojensa vaan älykkyyden ja persoonallisuuden perusteella. Samasta syystä kai extreme-feministit Suomessakin viittaavat kintaalla meikeille ja hepeneille.
Miesten himokkaiden katseiden hillitsemiseen pyritään vieläkin rajummin keinoin: Mm. Kamerunissa harjoitetaan nuorten tyttöjen rintojen prässäystä, jossa rintoja lytistetään erilaisilla kuumennetuilla esineillä kuten tulikuumilla kivillä. Suojellakseen tyttäriään hiv-tartunnalta ja ei-toivotulta raskaudelta äidit pyrkivät rinnat litistämällä tekemään tyttäristään seksuaalisesti epäviehättäviä. ”Prässätyt” tytöt eivät ehkä koskaan pysty imettämään ja altistuvat mm. rintasyövälle, kystalle ja jatkuvalle kivulle.
Vaikka keinot vaihtelevat eri kulttuureissa seksuaalisuuden ylikorostamisesta sen tukahduttamiseen, perimmäisenä tavoitteena on naisen markkina-arvon nostaminen. Mikä pahinta, kaiken takana on usein hyvää tarkoittava oma äiti, joka haluaa tyttärensä vastaavan yhteisön normeja ja pääsevän pikimmiten naimisiin. Kunpa naiset kaikkialla oppisivat arvostamaan ja rakastamaan itseään, toisiaan ja ruumistaan, ei heidän tarvitsisi naimisiin päästäkseen jatkaa vahingollisia perinteitä – eikä toimeen tullakseen ja arvostusta saadakseen mennä naimisiin.

Edelleen löytyy niitä, joiden mielestä ilmastonmuutos on vain kupla, ja voimme surutta jatkaa nykyisen kaltaista energian ja raaka-aineiden kerskakulutusta. On myös niitä, jotka kyllä uskovat ilmastonmuutoksen olevan totisinta totta mutta EU:n ja etenkään Suomen ei pidä osallistua ilmastotalkoisiin ennen kuin Kiina, Intia ja muut kehittyvät taloudet ovat mukana vähintään samalla panoksella. Sitten on niitä, joiden mielestä Suomenkin kenties pitäisi kantaa kortensa kekoon, mutta ilman lisäkustannuksia. Tässä porukassa lasketaan uutterasti paljonko EU:n energiapolitiikka vuosittain maksaa kuluttajalle ja teollisuudelle.

Ja sitten on niitä, jotka ovat niin huolissaan planeettamme tulevaisuudesta, sukupuuttoon kuolevista lajeista (1000/vrk), saastuvista meristä, kasvavista jätevuorista, hiipuvista öljy- ja uraanivarannoista jne. että ovat valmiita tinkimään kulutuksestaan, käyttämään aikaa lajitteluun ja maksamaan luomulisää. Tässä joukossa ajatellaan, että Suomella, EU:lla ja länsimailla on taloudellisten, poliittisten ym. resurssiensa puolesta ainutlaatuinen mahdollisuus ja jopa moraalinen velvollisuus näyttää tietä ilmastopolitiikassa. Aina on toki joukossa niitä, joiden mielestä energialamppuihin siirtyminen ja kasvisruuan suosiminen on hyödytöntä piipertelyä.
Moneen junaan menijöitä löytyy muidenkin teemojen ympäriltä: On niitä, joiden mielestä eläimet ovat raaka-ainetta, jonka kärsimyksistä ei tarvitse piitata – erityisesti jos kärsimys on perusteltua taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta. Ja niitä, joiden mielestä kaikilla lajeilla on – ellei itseisarvo – niin ainakin oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen ja oikeus välttää tarpeetonta kipua ja tuskaa. Jälkimmäinen porukka on useimmiten valmis luopumaan minkkiturkeistaan ja maksamaan enemmän eettisesti tuotetuista elintarvikkeista ja kemikaaleista.
On niitä, joiden mielestä globalisaatio on Länsimaiden kerskakulutuskulttuurille uhka, joka pitää eliminoida tuontitullein, tukiaisin ja kuluttajaboikotein. Tälle porukalle hyvä onni ”elämän arpajaisissa” ei aiheuta omantunnontuskia tai auttamisvelvoitetta. ”Sivistymättömät afrikkalaiset korruptoituine hallitsijoineen ovat itse syypäitä alikehitykseen ja nälänhätään.” Ja on niitä joiden mielestä on häpeällistä, ettei Suomen kaltainen hyvinvointivaltio täytä YK:n asettamaa 0,7 %/BKT kehitysapuvelvoitetta ja että epäreilut kansainvälisen kaupan rakenteet syövät kehittyviltä mailta kaksinkertaisesti sen summan, jonka ne saavat kehitysapuna.
On niitä joiden mielestä Suomi ja suomalainen sosiaaliturva kuuluu vain syntyperäisille suomalaisille, eikä tänne kaivata ulkomaaneläviä kunniallisten kansalaisten siivellä elämään. Ja on niitä, joiden mielestä työvoimapulan uhkaamalla Suomella on sekä itsekkäät että humanitääriset syyt avata ovet turvapaikanhakijoille, pakolaisille ja muillekin maahan pyrkijöille. Jälkimmäisessä porukassa tunnetaan myötätuntoa sodan, luonnonkatastrofien, henkilökohtaisen vainon yms. uhreja kohtaan. Ajatellaan kenties että jotain vastaavaa voisi tapahtua itsellekin ja silloin olisi mukava kun joku ojentaisi auttavan kätensä. Tai ajatellaan, että koska on onni asua maassa, jossa ei tarvitse ponnistella selvitäkseen hengissä seuraavaan päivään, omista resursseista liikenee myös huonommassa asemassa olevien auttamiseen.
On toisin sanoen niitä, joiden elämää säätelee oma napa, peilikuva ja pankkitilin saldo. Ja on haihattelijoiksi, idealisteiksi, utopisteiksi ja piipertäjiksi kutsuttu maailmanparantajien joukko, joka pyrkii tekemään maailmasta edes hitusen paremman paikan elää. Viimeksi mainittuja voi bongata mm. Porin kävelykadulle 18.7. pystytettävällä Mahdollisuuksien Torilla, jolla kansalaisjärjestöjen vapaaehtoiset esittelevät toimintaansa. Vastakkainasettelun hälventämiseksi lisättäköön loppuun vielä, ettei kukaan onneksi ole läpeensä pahis tai täydellisen hyvis.

Keskustelu Tiibetin tilanteesta ja Pekingin olympialaisten boikotoimisesta on jäänyt jalkapallon EM-kisojen jalkoihin. Politiikka ja urheilu on useimpien suomalaisten mielestä edelleen syytä pitää toisistaan mahdollisimman kaukana. Kärkipoliitikoista vain tuore ulkoministeri Stubb uskalsi olla eri mieltä. Huippu-urheilijoista puolestaan vain valtio-oppia opiskeleva Olli-Pekka Karjalainen mainitsi jonkinasteisista tunnontuskista kisaisännän ihmisoikeusrikkomuksiin liittyen.

Boikotin vastustajat ovat sikäli oikeassa, että on turha valittaa kun p-t ovat jo housussa: kisojen myöntämistä Kiinalle olisi aikanaan pitänyt tarkemmin harkita ja ainakin kytkeä valinta konkreettisiin ihmisoikeusvaateisiin. Olympialaisten kohdalla voi myös aiheellisesti kysyä, kenen – urheilijoiden, valtiomiesten vai suuren yleisön – boikotti tehokkaimmin tukisi Kiinan ihmisoikeustilannetta. On ymmärrettävää ettei arvokisamenestyksellä elantonsa hankkiva ja siihen vuosia tähdännyt urheilija hevin jätä kisoja väliin vain koska muutama tiibetiläinen on tyytymätön Kiinan miehitysvaltaan.
Totta sekin, ettei muutaman suomalaisurheilijan (sen enempää kuin poliitikon) poisjäänti kisoista heilauttaisi Kiinan johtoa suuntaan tai toiseen. Kisojen boikotointi näiden tahojen osalta olisikin lähinnä symbolinen ele, jolla suuren yleisön huomio saataisiin kiinnitettyä Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin. Sitä kautta olisi ehkä mahdollista aikaansaada esim. eurooppalaisten kuluttajien Kiinaan ja kiinalaisiin tuotteisiin kohdistama osto- ja matkustusboikotti.
Kaikin puolin kunnolliset ja lainkuuliaiset urheilijat eivät kuitenkaan moiseen ryhdy. Boheemeille musiikki- ja elokuvatähdille sen sijaan on sallitumpaa ottaa kantaa maailman menoon. Parin viikon takaiselle Jon Bon Jovin Helsingin keikalle virittäytyäkseni katsoin bändiä käsitelleen dokumentin, jossa Jon paljastui Al Goren presidentinvaalikampanjan avoimeksi tukijaksi. Goren kampanjassa kunnostautuivat monet muutkin viihdemaailman supertähdet. Arvokisaboikottia vastaava uhraus muusikolta olisi tosin esiintymisboikotti tai vähintäänkin sovitun keikan peruminen. Fanien suuttumus moisessa tapauksessa saattaisi kohdistua osin maansa johtoon, osin kuitenkin itse esiintyjään. Urheilukisatkaan eivät kaadu yhden tai kahden osallistujan boikottiin, tosin kirkkaimpien tähtien poisjäänti himmentäisi kisojen hohtoa.
Riippumatta boikottien tms. vaikutuksesta päättäjiin, faneihinsa tähdillä on paljon valtaa. Koska suuri osa idoleihinsa intohimoisesti suhtautuvista faneista ei suhtaudu yhtä intohimoisesti politiikkaan, idolien kannanotot voivat hyvinkin vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Innokkaimmat republikaanifanit ehkä polttivat JBJ-levykokoelmansa Goren kampanjan aikaan, mutta 120 miljoonaa levyä myyneelle maailmantähdelle sillä ei liene suurtakaan merkitystä. Uraansa aloittelevan artistin kannattaa sen sijaan olla varovaisempi politiikkaan sekaantuessaan.
Tukiryhmään kuulumisesta ei ole pitkä matka politiikan ytimeen. Moni viihdeurallaan jäähdyttelevä (tai sille lisäpotkua hakeva) tähti innostuu testaamaan suosiotaan myös vaalikarjan keskuudessa. Urheilijalle yhteiskunnalliset mielipiteet ja ura politiikassa sallitaan vasta urheilu-uran jälkeen, mutta sitten tie Arkadianmäelle onkin apposen auki. Suorin tie eduskuntaan tuntuu ainakin Suomessa olevan panostus huippu-urheiluun! En tiedä paljonko maailma paranisi urheilijoiden ulostuloilla, mutta vasemmistokansanedustaja Paavo Arhinmäen mukaan ainakin suomalainen jalkapallo kasvattaisi yleisömääriään palaamalla voimakkaampaan vastakkainasetteluun, jossa seurat entisaikojen tapaan profiloituisivat oman kaupunkinsa, kaupunginosansa tai tietyn yhteiskuntaluokan joukkueeksi.

Omistettakoon tämä kolumni kuusiviikkoiselle kuopuksellemme, jonka ympärillä arki ja ajatukset pitkälti pyörivät. Olimme kaveripiirimme viimeisiä perheenperustajia – oli niin monta projektia toteutettavana ja paikkaa nähtävänä. Uraorientoituneena ihmisenä kuvittelin myös äitiys- ja vanhempainlomalle jäämisen muumioivaksi helvetiksi, josta en tervejärkisenä selviäisi.

Yllättäen elämä ei loppunutkaan lasten syntymään, huoleton elämä kylläkin. Huoleton elämä ei kuitenkaan ole yhtä kuin onnellinen elämä. Huoli lapsesta viestii juuri siitä, että vanhemmalla on suojeluksessaan jotain korvaamattoman arvokasta. Ajankäyttö ja intressit muuttuvat myös melkoisesti. Tänä keväänä pääsiäisen ohjelmistoon kuului esikoisen vieminen Titi-Nallen taloon. Voi sitä riemua, jonka me vanhemmat koimme pojan hihkuessa ilosta. Lapsen tyytyväisyys ilahduttaakin vanhempia usein enemmän kuin puhtaasti omaksi nautinnoksi ajateltu rokkikonsertti, elokuvailta tai ravintolaillallinen!
90 % lapsen kanssa vietettävästä ajasta on ihanaa ja antoisaa, 10 % jotain muuta. Mielenkiintoista on että 90 % ulkopuolisille näyttäytyvästä lapsiperheen arjesta koostuu raivareista kaupan kassalla, huonosti nukutuista öistä, kuihtuneesta sosiaalisesta elämästä, riutuvasta parisuhteesta, sekasortoisesta kodista jne. Kaikki nämä elementit ovat toki osa lapsiperheen arkea, mutta niihin oppii suhtautumaan lungisti. Väsynyt mutta onnellinen kuvastaa aika hyvin olotilaa monessa pikkulapsivaihetta elävässä taloudessa. Vielä kun oppisi muistamaan, että sotkiessaan lapset harjoittavat luovuuttaan ja kiukutellessaan ihmissuhdetaitoja ja halujensa kontrollointia, vanhemmuus olisi täydellistä.
Vain parisuhteen kuihtumiseen pitäisi suhtautua vakavasti, ei vain lasten vuoksi vaan koska jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En tiedä tunnenko myötätuntoa yksihuoltajia kohtaan enemmän siksi, ettei kukaan ole heidän kanssaan siivoamassa lapsen öisiä oksennuksia, vai pikemminkin siksi ettei kukaan ole jakamassa huikaisevia onnentunteita lapsen oppiessa uusia asioita tai nukahtaessa tuhisten vanhempien väliin. Siksi tuntuukin käsittämättömältä kuulla vanhemmista, jotka eroavat siksi, että yhteishuoltajuuden myötä joka toinen viikko tai vähintään viikonloppu on ”aikaa itselle ja omille projekteille”.
Jossain mättää, jos edes lapsen saaminen ei karista itsekkyyttä! Filosofi Maija-Riitta Ollila muotoili ajan hengen osuvasti eräässä haastattelussa: ”Platon kääntyisi haudassaan jos tietäisi millaisten hallitsemattomien halujen verkossa nykyihminen tempoilee.” Halujen ylitarjonta pakottaa Ollilan mukaan nykyihmisen jatkuvaan monisuorittamiseen. Kun koko ajan on monta rautaa tulessa, ei mitään pysty tekemään keskittyneesti ja täysin rinnoin.
Esikoista odottaessani minäkin kieltämättä protestoin sitä, että joutuisin – toisin kuin mieheni – jättäytymään pois työelämästä ja keskittymään kotiin ja lapseen. Tajusin kuitenkin nopeasti miten valtavasti mieheni menetti startatessaan joka aamu töihin ja palatessaan iltapäivällä, kun pojan valveillaoloaikaa oli enää muutama tunti jäljellä. (Miesten) tasa-arvon nimissä kehotankin kaikkia moderneja miehiä ottamaan mallia vaikkapa kansanedustaja Ville Niinistöstä, joka käytti neljä kuukautta perheen vanhempainvapaista – keskittyäkseen lapsiinsa.
Modernit miehet tajuavat varmasti myös, että jos joku ansaitsee lapsen synnyttyä rentouttavan illanvieton, se on yhdeksän kuukautta huonovointisuudesta, kivistävistä rinnoista, ailahtelevasta mielestä ja päälle päätteeksi synnytyskivuista kärsinyt äiti. Jätettäköön siis hyvästit käsittämättömälle varpajaisperinteelle ja isukeille, jotka eivät krapulaltaan pysty pitämään perheen uutta tulokasta edes sylissään. Meidän perheessä tästä asiasta ei onneksi tarvinnut edes keskustella.