Marikki Piirtola-Kahila

Voiko kauniimpaa olla, aurinko pakkasessa tai pakkanen auringossa. Kuumeisen pojan posket kuin hehkuvat jouluomenat.
Odotan hangille pääsyä.
Hiihtämistä.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen löytänyt talven, ladut, avannon, pakkasen puraisun.
Sitä muillekin!

Miten osata olla hyvä ja ystävällinen aina. Ja varsinkin silloin kun maailma ei ansaitse sitä. Minut pelastaa humanismille se, että joku aina hymyilee ja saa hyvälle tuulelle, tavalla tai toisella. Vaikka savityöllä tai salaisuudella tai ihmiseksi kasvamisen ihmeellä. Ymmärrän niin helposti kaiken muun, mutta kyynisyydestä haluan luopua heti kun joku antaa mahdollisuuden, omat ajatukset onneksi eniten. Ja avanto hukutti tänään kaiken. Facebook tosin toi menneisyyden esiin kuin usvan, jonka olen unohtanut. Ihmiset vuosien takaa, Rakkaat.
Täällä elämä nyt.
Tässä kaupungissa ja näissä ihmisissä, jotka kuhisevat.

Äsken oli vappu ja nyt jo joulu mielessä, pikku sellainen ainakin. Mukavaa nähdä ystäviä ja juhlia elämää. Elän niin etten tänne ehdi. Nyt poikkeus kun kärsin unettomuudesta. Ja onko se aina kärsimistä, voi kirjoittaa, tehdä jotain jota ei tekisi päivällä, runoilla, ajatella. Ja huomenna avantoon. Ettei sairaistu, että tuntee elävänsä! Ja näkee ystävän.

Vappuna kesä oli täällä, pihalla ystäviä, naapureita ja lapsia. Aurinko. Sikanaamari, tekotukkaa, mauttomia vaatteita, hauskoja puheita ja musisointiakin. Pelargonioita, kivikkokasveja. Simaa ja munkkeja, grilliruokaa.

Elämää siis. Kuohuvaa.

Unelmia ajatuksissa. Odottamista.  Elämä on odottamista, rakkaudesta puhuimme, identiteetistä, tänään, kirjaesityksiä ja esiintymisiä siitä miksi ei kirjaesitys valmistunut ajoissa. Hauskaa.

Kevät stand-up komiikkaa. Havahtumista siihen, että toistaa itseään. Onneksi voi vielä muuttua. Opettaa toisin ja oppia toisin. Kun vaan pysyy hereillä koko ajan. Suhteessa itseensä ja toisiin.

Kesä. Odotan.

Odotan koputusta ovelle ja avantoseurani saapumista. Avannossa ihminen päivittää mahdolliset sydänsairaudet ja muut. Onko siinä sitten järkeä, no onko missään.

Ilmaisutaidossa on. Itsensä häpäisyssä, niin, että jännitys katoaa. Sitten uskaltaa luokan edessä pitää puheita ja esitelmiä kun ei tarvitse pelätä enää, sillä  ihminen ei enää pelkää sitä, mitä on kokenut turvallisesti, näin uskon.

Miksi me pelkäämme muita ihmisiä ja esiintymistä. Biologia on yksi syy, kun on esillä on esillä myös vahingoitettavaksi. Toinen syy on varmasti kokemukset. Muistaa ikävät tilanteet kun on pelännyt, jännittänyt, tärissyt…

Nauru parantaa, psykodraama. Ja rentotusharjoitukset. Yhdessäkokeminen. Ryhmä.

Mitä on hyvä elämä, kysyin. Pieni humala, on aika hyvä vastaus. Syntymähumala. Sillä ei humalaan alkoholia tarvita, hyvään humalaan. Avantokin ajaa asian. Euforia on taattu. Muita vastauksia löytyi jeesusteipin, muovipussin, peilin, kameran, taiteen ja numeropelin avulla, eli hyvä elämä on numero 25, vaikka.

Hyvää elämää siis!

Hymyile.

Kevät on täällä.

Kohta.

Miksi laitoin kysymysmerkin. No, toivoa on oltava…Olen elänyt väsymyksen ja tylsyyden välimaastossa, mikä lie puutostauti vaivannut…?

Nyt syön kaksi vitamiinipilleriä ja juon C-vitamiinia joka päivä, ja ruokalusikallinen kalanmaksaöljyä(jostain syystä se unohtuu lähes joka päivä)…työkaveri sanoi, että olisi pitänyt aloittaa jo kaksi kuukautta sitten. No parempi nyt kun ei koskaan.

Saa nähdä jos se saa hereille ja intoa maalata kolme keskeneräistä maalausta valmiiksi ja yhden tilaustyön!

Maalaan taas eläimiä. Tunnetta, värejä, sinistä pitkästä aikaa. Eikä harmaata ollenkaan vaikka sisälläni se asuu.

Pikkujoulut onneksi tuovat valoa ja toivoa jostain paremmasta, siitä, että arkikin olisi juhlaa. Ja ihmisillä hyvä mieli.

Harmaakin.

Eipä ole ollut aikaa tännekään kun ei mihinkään. Aikani kuluu opettaessa ja oppiessa ja mikäs sen jännittävämpää…monella tapaa. Itse opin paljon ja toivottavsti kehityn ihmisenä kun opetan ihmisen kehitystarinaa, päähenkilöiden ja kuunnelmien kautta.

Maalasin kirahvin- taulun siis ja sitä pidän saavutuksena, sitä myös, että sain hyvää palautetta oppilailta, risuja ja ruusuja. Ja toivottavsti siis kehityn ihmisenä hyvään suuntaan.

Peiliin katselua opetellessa, välinpitämättömyydestä pois! Hyvä elämä ja tulevaisuus kaikille, niitä tavoittelen, jos mahdollista, joka päivä.

Naurua myös.

Tänään onneksi nauroin, kuulin mitä on hyvä vanhuus ja hyvät vaihtoehtoiset loput, kuulin naurua, ajatuksia, katsoin takkatulta, join kahvin ja söin mustikkapiirakkaa, ihmettelin täydellistä pientä poikaani, hänen toipumistaan virustaudista,

elämän voittoa.

Nyt auringonpaiste kasvoille.

Elämän tarkoitusta etsimässä.
Lumisade maisemassa ja sininen hetki, ehkä ne olivat siinä,

tänään,

huomenna etsin enemmän.

Sanoin viisivuotiaalleni, että annan hänelle joululahjaksi maailmanrauhaa.

-En halua maailmanrauhaa vaan supersankaripuvun, vastasi viisivuotias.

No, toisaalta ehkä se supersankari voi auttaa asiassa.

Rauhallista joulua joka tapauksessa! Ja uutta vuotta!