Reetta Parvikko

Suurin osa suomalaisista lapsista voi ihan hyvin. Miksi joillakin lapsilla kuitenkin menee yhä huonommin? Monet sanovat, että meille on syntynyt oma syrjätyneiden lasten luokka. Yksi iso syy lasten pahoinvointiin on alkoholi. Alkoholiveron alennus on tätä ongelmaa kärjistänyt, mikä onneksi nyt on yleisesti myönnetty. Asialle on syytä myös tehdä jotain, eli nostaa väkevien verotusta takaisin ylöspäin.

Työttömyys ja taloudelliset huolet aiheuttavat vanhemmille masennusta ja voimattomuutta, mikä näkyy myös lapsissa. Taloudellisesti kaikkein heikoimmin pärjääviä tulisi siis auttaa. Jos jokapäiväisestä leivästä on huolta, on huomattavasti vähemmän voimavaroja pitää huolta lapsista.

Tämän ajan uusi ongelma on yhteiskunnan normittomuus ja rajattomuus. On vanhempia, joille ei ole lapsena asetettu rajoja. Aikaisemmin se ei ollut yhtä suuri ongelma, koska yhteiskunnassa oli selkeämpiä käyttäytymissääntöjä, ja ilman rajoja eläneet lapsetkin joutuivat kohtaamaan yhteiskunnassa enemmän rajoituksia kuin nykyään. Ennen vanhaan myös esim. naapurit saattoivat osallistua lapsen kasvatukseen enemmän kuin nykyään. Elettiin periaatteella, että aikuisilla on oikeus komentaa lapsia, olivat ne omia tai eivät. Nykyään ei vieraita lapsia herkästi mennä komentamaan vaikka he mitä tekisivät. Kollektiivinen kasvatusvastuu on kadonnut. Siksi rajattomien vanhempien lapset ovat ongelman edessä; kukaan ei ole koskaan kertonut heille, miten pitäisi käyttäytyä. Toisaalta on myös vanhempia, jotka eivät halua lapsensa kokevan mitään negatiivista. He suojelevat lasta kaikilta pettymyksiltä. Ja sitten kun lapsi väistämättä joutuu kohtaamaan pettymyksiä elämässään, hän ei kestäkään sitä.

Mitä siis tehdä? Vanha talonpoikaisjärkinen ”rajat ja rakkautta” toimii edelleen. Jokainen vanhempi voi itse päättää, missä rajat menevät, mutta ne vain täytyy olla. Muuten lapsi kokee olonsa turvattomaksi ja siitä seuraa ongelmia. Entä jos vanhempi ei pysty pitämään rajoja? Sehän voi johtua esim. siitä, että hän on masentunut, tai siitä, että lapsi on kehityshäiriön vuoksi poikkeuksellisen haastava. Näihin tilanteisiin tarvitaan ammattiapua. Parasta olisi, jos jo neuvolan henkilökunnalla oisi välineet huonosti voivien perheiden havaitsemiseksi. Tunnettu tosiasiahan on, että ennaltaehkäisy tulee pitkän päälle halvemmaksi kuin pitkittyneiden ongelmien hoito.

Lapset tarvitsevat aikaa. Se ei tarkoita sitä, että vanhemman pitäisi viettää mieluiten koko päivä lapsen kanssa. Vaan sitä, että vanhemmalla on joka päivä aikaa kuunnella lasta, tehdä jotain yhdessä ja osoittaa välittämistä. Siksi myös työelämän ja perheen yhteensovittamismahdollisuuksia pitäisi parantaa. Vanhempien pitäisi voida halutessaan tehdä osa-aikaista työtä tai joustavaa työaikaa. Lue myös puheeni lapsiperheistä näiltä sivuilta.

Lapsiperheillä menee tässä maassa monessa mielessä huonommin kuin koskaan. Mistä se johtuu? Miksi meillä on yhä nuorempia lapsia kaduilla alkoholin vaikutuksen alaisena, huostaanotot ovat lisääntyneet jne? Monimutkainen ongelma, johon on monta erilaista vastausta.

Kun minä oli lapsi, saattoi kuka tahansa vastaan tuleva aikuinen huomauttaa lapselle roskien heittelystä kadulle tai muusta epäasiallisesta käytöksestä. Vanhempia ihmisiä kunnioitettiin, tai ei ainakaan päin naamaa huudeltu mielipiteitä hänen pukeutumisestaan tms. Miten saisimme sellaista kunnioitusta ja arvostusta palautettua kaikkien ihmisten välille?

Yksinkertainen vastaus on tässä. Lapset tarvitsevat aikaa, ja aikuisen, joka pitää rajoista kiinni. Sekä kotona että päivähoidossa tai koulussa. Vanhempien kasvatuskyky ei useimmiten riipu taidoista, vaan siitä, että voimavarat eivät riitä. Siksi tarvitaan vanhemmuutta tukevaa neuvolatoimintaa. Usein paras apu olisi ihan kodinhoitoapu, eli apu arjessa. Sitä sai lapsiperheisiin joskus 80-luvulla, kun olin itse lapsi.

Päivähoitoon tarvitaan riittävän pienet ryhmät, kouluissa pitää olla myös riittävän pienet opetusryhmät. Myös kouluyksiköiden pienuus on alakouluikäisille tärkeää. Ihmettelen kovasti tätä tämänhetkistä suuruuden ihannointia. Koulut, sairaalat, kaupat, kaikki pitää saada isoihin yksiköihin. Minun mielestäni pieni on kaunista.

Lasten ja perheiden hyvinvointi kotona on heikentynyt muun muassa työelämän repivyyden ja epäsäännöllisyyden myötä. Varsinkaan lisääntymisikäiset naiset ja pienten lasten äidit eivät ole suosittua työvoimaa, koska työnantaja joutuu ottamaan heidän kohdallaan taloudellisia riskejä. Vanhemmuuden kustannukset pitäisi siis tasata kaikille työnantajille. Lapset ovat sentään tulevia työntekijöitä, jos kaikki nyt pitää taloudellisilla näkökohdilla mitata.

Alkoholiveron alennus on karvaasti tuntunut monissa perheissä. Onneksi veronalennus on jo virheeksi tunnustettu, ja asiaan saadaan korjaus ensi vaalikaudella. Ainakin mikäli se minusta riippuu
Kaikkea ei pitäisi mitata rahassa. Vai moniko mahtaa niin ajatella? Siitä huolimatta lähestulkoon kaikki ratkaisut tämän yhteiskuntamme kehittämiseksi tehdään paljolti taloudelliselta pohjalta. Ja vieläpä lyhytnäköiseltä taloudelliselta pohjalta. Ei osata nähdä, miten heikentyvät olot perheissä, päiväkodeissa ja kouluissa vaikuttavat tulevaisuuden aikuisten hyvinvointiin ja tuottavuuteen työntekijöinä. Ollaan kaukana siitä, että pohdittaisiin, millaiset yhteiskunnalliset ratkaisut voisivat tuottaa enemmän hyvää elämää.
Tähän lopuksi halusin vielä pohtia syntymää, synnyttämistä, elämän alkuhetken tukemista. Äitejä ja isiä tulisi rohkaista löytämään oma talonpoikaisjärkensä. Minulle kävi ensimmäisen lapsen kanssa niin, että yhden hoitajan mielestä vauvan pepun talkitseminen oli ehdottomasti se ainoa oikea tapa hoitaa lapsen hyvinvointia, toisen mielestä rasvaaminen. Siinä hötäkässä jäi huomaamatta, että imetys tuntui minusta tuskalliselta. Eli mielestäni opastuksessa keskityttiin epäolennaisuuksiin. Sen verran karvaita kokemuksia jäi myös synnytyksestä, että olen pohtinut, voisinko ryhtyä doulaksi (tukihenkilö synnyttävälle). Mielestäni synnyttäjien tulisi saada vapaasti valita sairaala, jossa synnyttävät, ehkä se pakottaisi sairaalat panostamaan asiakasystävällisyyteen. Valintansa voisivat tehdä yhtä lailla ne, jotka haluavat teho-osaston viereen, kuin ne, jotka haluavat lempeää luonnonmukaisuutta. Siis valinta pitäisi mielestäni voida tehdä yli sairaanhoitopiirirajojen.

Lukion vaalipaneeleista Raumalla on jo kauan. Silti pitää vielä mainita, kuinka iloiseksi tulin siitä, miten yleishyödyllisistä ja tärkeistä teemoista nuoret halusivat keskustella näissä paneeleissa. Ihan oikeesti olin yllättynyt miten vähälle osalle jäivät suoraan nuorten omia etuja koskettavat kysymykset kuten opintotuki. Osallistujat olivat kiinnostuneita vaikuttamaan kuitenkin lähinnä omiin asioihinsa. Heitä ei paljoa houkutellut äänioikeusikärajan laskeminen 16:een. Nuorisovaltuustojen todellisen vallan lisääminen sen sijaan kyllä houkutteli.

Puhutaan jo melkein itsestäänselvyytenä siitä, etteivät nuoret ole kiinnostuneita politiikasta. Ei kai kukaan ole kiinnostunut asiasta, joka on ja pysyy, tekee itse mitä tahansa. Raumalla paneeliin osallistuneet nuoret olivat kyllä kiinnostuneita, ja myös toiveikkaita nuorisovaltuustojen toimintakykyisyyden parantamisesta. Nuorisovaltuusto saisi mielestäni käsitellä nuoria koskevia asioita jo valmisteluvaiheessa ja ottaa niihin kantaa. Tällainen asia olisi voinut olla vaikka lukioiden yhdistäminen.Ei nuoria tietenkään saa jättää tekemään yksin suunnitelmia. Mutta valmisteluun osallistumalla nuoret voisivat saada asioista riittävän hyvän käsityksen hyvissä ajoin. Silloin heille voisi antaa valtaa myös päätöksentekotilanteessa.

Tässä ajatuksiani siitä, mitä lapsiperheille tulisi ensi vaalikaudella tarjota. Seuraavat rivit ovat katkelma puheesta, jonka löydät kokonaisuudessaan otsikon ”Puheita ja kirjoituksia” alta.

Rahahuolet voivat kaataa muuten hyvinvoivan perheen jaksamisen, puhumattakaan jo valmiiksi huonosti voivista perheistä. Siksi lapsilisiä olisi pikimmiten korotettava. Tänä vuonna maksetaan reaaliarvoltaan pienempiä lapsilisä kuin vuonna 1994! Lisäksi pienintä vanhempainrahaa on korotettava. Silloin kun jokapäiväisen leivän saannista on huolta, on vanhemman jaksaminen kovimmilla.

Mitä muuta yhteiskunta voisi tarjota kuin taloudellista apua? Vihreiden mielestä yhteiskunnassamme tarvitaan enemmän aikaa ja vähemmän roinaa. Erityisesti lapset tarvitsevat aikaa ja läsnäoloa. Lapsille yhteinen aika vanhempien kanssa on tutkimusten mukaan tärkeämpää kuin mitkään tavarat tai muut viihdykkeet. Siksi jokaiselle perheelle pitäisi olla taloudellisesti mahdollista se, että vanhempi jää kotiin hoitamaan lapsia. Myös työssäkäyviä vanhempia pitäisi tukea viettämään aikaa lasten kanssa. Mielestämme vanhemmilla tulisi olla oikeus lyhentää työaikaansa aina siihen asti kun lapsi täyttää 12 vuotta. Ja tämä tarkoittaa molempia vanhempia yhtäaikaisesti.

Päivähoidossa olevat lapset tarvitsevat aikaa myös hoidossa ollessaan. Siksi päiväkoteihin tarvitaan riittävästi henkilökuntaa.

Sen verran lapsilisää sai vuonna 1994 yhdestä lapsesta. No sehän on reilut 90 euroa. Tämän hetken lapsilisä (100e yhdestä lapsesta) on siis vuoden 1994 tasolla. Olisi jo aika nostaa! Lapsilisät ovat se keino, jolla lapsiperheiden ja lapsettomien välistä elintasoeroa kavennetaan.

Mielestäni äiti on lasten vanhempi ihan yhtä paljon kuin isäkin. Miksi siis äidin on vaikeampi saada tienattua leipää pöytään ja isän on vaikeampi ryhtyä kotivanhemmaksi? Koska äitien työnantajat joutuvat maksamaan koko laskun vanhemmuudesta ja siksi työnantajat harkitsevat toisenkin kerran ottavatko töihin mieluummin nuoren miehen vai naisen.

Vanhemmuuden kustannukset on siis jaettava siten, että jokainen työnantaja maksaa ”vanhemmuusmaksua” samaan tapaan kuin eläkemaksut otetaan palkan päältä. Silloin naiset saavat työelämässä tasavahvan aseman miesten kanssa ja miehet saavat vanhemmuudessa tasavahvan aseman naisten kanssa. Molemmat voittavat.