Heinäkuu 2009
Mitä kesäteattereilta odotetaan?
Tuuleenhuutaja Tapio Niemi tarttui tärkeään aiheeseen (LS 4.7.09) kommentoidessaan kesäteattereiden tilaa Rauman seudulla. Asiaa tulisi kuitenkin pohtia hieman syvemmältä, jottei kannanotto jäisi vain tuuleen häviäväksi kulkukoiran ruiskaukseksi.
On kohtuutonta arvioida harrastajakesäteattereita pelkästään esityksen tason kriteerein. Teatteri on ilmiönä laaja ja pitää sisällään hyvin erilaista toimintaa. Perusongelma Raumalla on se, että teatterikenttä jakautuu karkeasti harrastajiin ja ammattilaisiin ja se johtaa vääristyneeseen käsitykseen teatterin luonteesta ja mahdollisuuksista. Voikin sanoa, että paikallinen teatterikenttä elää epärealistisella pohjalla: harrastajateatterilta odotetaan asioita joita se ei voi tuottaa ja odotukset molemmin puolin paisuvat epärealistisiksi. Kapea ammattikenttäkään ei kykene tuottamaan sitä mitä siltä odotetaan, koska on perin epäselvää mitä siltä odotetaan?
Kesäteatterit ovat suomalainen ilmiö, jota kansa rakastaa, mutta jolle ”ammattilaiset” kilvan tuhahtelevat. Kesäteattereissa on kyse yhteisöllisyydestä, sukupolvia yhdistävästä toiminnasta ja terveestä ulkoilmaharrastuksesta – ei ainoastaan esityksellisestä toiminnasta. Näin ollen on kohtuutonta arvioida niitä yksinomaan taiteellisin kriteerein. Jokainen teatterikentällä toimija tietää, että kesäteattereista saamme olla kiitollisia. Ne ylläpitävät teatterin harrastusta, luovat uusia yhteisöjä ja usein myös kasvattavat uusia teatterin ammattilaisia. Jos alueella on kesäteatteri, voidaan huokaista helpotuksesta. Teatteri on tahtotila ja asennoitumista elämään. Elämä suuntautuu muuhun kuin valittamiseen ja passivoitumiseen. Teatterin harrastaja tekee teatteria koska haluaa tehdä ja iloitsee tekemästään valinnasta olla viettämättä iltaansa television tai tietokoneen ääressä.
Mitä teatterialan ammattilaisten ylläpitämään kesäteatteriin tulee, on kyseessä jo toiset työkalut. Mahdollisuuksia laajamittaisiin, edelleenkin yhteisöllisiin ja paikallisiin tuotantoihin on rutkasti enemmän ja verkostojen ansiosta esityksen taiteellinen taso voi ylittää monet talvikauden esitykset. Onkin surullista, kuten niin monessa muussa ilmiössä, että talous ja tulostavoitteet ohjaavat useimpia motiivejamme. Teatterin on synnyttävä luovuudesta, ihmiselle aidosti ominaisesta tekijästä, jota ohjaa kollektiivinen ja
persoonallinen alitajunta. Useimmilta kuitenkin puuttuu usko siihen, että se riittää, vaikkakin suurimmat klassikot ovat olleet tekohetkenään selvästi aikaansa edellä, rikkoneet kaikkia rahan lakeja ja olleet vastoin yhteisön normeja.
Teatteri on taikasauva, johon tartuttuaan asiat alkavat syntyä. Teatteri tarttuu luonnostaan yhteisön epäkohtiin, inhimillisiin tekijöihin ja piilossa oleviin rakenteisiin. Se avaa ihmisen toiselle ihmiselle. Teatteri saattaa olla jopa vaarallista, ainakin vallanpitäjille. Onkin hyvä pohtia, mikä estää teatterikentän kehittymisen Raumalla sille tasolla millä se voisi olla. Kateus, kuppikuntaisuus, arvostelun ja hylätyksi tulemisen pelko lienee tekijöitä, jotka eivät ainakaan sitä tee. Sosiaalisen kontrollin portinvartijat tekevät mielestään hyvää säilyttäessään arvokasta perintöään lainkaan tarjoamatta mahdollisuuksia rikkoa perinteitä. Kehityksen jarruttajia löytyy aina, mutta kyllä takapajulaankin se viides aalto pian loiskahtaa ja Raumalla siirrytään Uuteen aikaan. Hyvä ja tasapainoinen kulttuuri on moniäänistä ja avointa kommunikaatiossaan. Se merkitsee myös tervettä kritiikkiä ja sen vastaanottokykyä, mutta ennen kaikkea rohkeutta tehdä toisin.
Silja Heikkilä
teatteri-ilmaisun ohjaaja
kulttuurityöläinen