Huhtikuu 2008
Ristikki itää!
(Kolumni Uusi Rauma- lehdessä 15.3.2008)
Ei voi olla totta. Olenhan minä lapsesta saakka kasvattanut rairuohoa ja pitänyt sitä ihan normaalina, että mullan tai talouspaperin läpi nousee pieni sitkeä taimi kuin tyhjästä. Mutta silti minä katosin uuden syntymän ihmeeseen nähdessäni istuttamieni ristikin siementen itävän. Elämän tarkoitus on elämä itse. Mutta eihän se nyt niin yksinkertaista ole, vai kuinka?
Luonnon ehdoton ja joskus väkivaltainenkin alkuvoima häkellyttää. On vaikeaa ymmärtää, että metsässä tosiaan asuu paljon sellaisia eläimiä, jotka eivät ole lemmikkieläimiä. Niillä on täysi oikeus elää villeinä, sellaisina kuin ovat. Sellainen irtolaisuus pelottaa.
Susi-ilmiö on hyvä esimerkki ihmisen ja luonnon välisestä väljähtyneestä suhteesta. Harva suden on nähnyt (minäkään, vaikka luulin nähneeni), mutta vähintään naapuri on, tai siskon mies. Nämä huhut ja kuulopuheet lisäävät vettä myllyyn. Myyttien pääasiallinen funktio on ylläpitää jatkuvuutta, auttaa meitä saamaan kosketus sisäisiin ja suhteellisen pysyviin rakenteisiimme. Kuten pelkoomme tuntematonta kohtaan.
Entisinä aikoina ihmiset säilyttivät suhteensa näihin metsässä vaaniviin pimeisiin voimiin kertomalla niistä tarinoita ja inhimillistämällä niitä. Tätä antropomorfismia eli ihmisenkaltaistamista löytää aina Suomen kansantarinoista alkaen ja ne kaikki kurottautuvat perimmältään kohti ”eläimen meissä” ymmärtämistä. Mitä tapahtuu, kun nämä tarinat loppuvat ja katoavat, kun niitä ei enää kerrota lapsille? Suhde luontoon muuttuu ohueksi ja merkityksettömäksi.
Kun katsoo kauppojen hyllyllä pursuilevia marinoituja kananriekaleita ja valmisruokia, etoo. Ihminen saattaa helposti mennä siihen halpaan, että kuvittelee valmistajan ajattelevan ihmisen parasta. Valmisruoka saattaa olla joskus näppärä, mutta valmistettuaan aikansa ruokansa itse, mahdollisimman puhtaista raaka-aineista, on yhä vaikeampaa tarttua teolliseen ruokaan. Yhtä lailla puistattaa suurtehosäästömarkettien takana piilevät arvot ja maailmanjärjestys.
Miten kuuluikaan vanha toteamus? Silloin kun viimeinen puu on kaadettu, viimeinen joki myrkytetty ja viimeinen kala tapettu, silloin ihmiset huomaavat, että rahaa ei voi syödä!