Lokakuu 2008
Yhteisöllisyydestä
(Uusi Rauma-lehden kolumni 27.9.2008)
Yhteisöllisyys on termi, josta on jauhettu miltei ikävystymiseen asti. Taideapurahojakin hakiessa yhteisöllisyys esiintyy usein hakuehdoissa.
Yhteisöllisyyteen tulisi pyrkiä, mutta miten ihmeessä se oikein tehdään? Yhteisötaideprojektit ovat yllättävän isoja askelia tähän suuntaan. Yhteisö ja taide kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka liike muodostaa toisiaan ruokkivan kehän. Ilman taidetta ja kulttuuria yhteisön sosiaalinen pääoma köyhtyy ja pahoinvointi lisääntyy. Tämä on tutkittu juttu.
Soveltavan teatterin opiskelijana yhteisöllisyyden käsite on tullut tutuksi ja kerran yhteisöteatteriin tutustuttuaan ei voi enää nähdä teatteria vain viihteenä. Kun teatterin työkaluja ei käytetä monipuolisesti, hukataan valtavasti energiaa ja luovuutta. Pahoinvointi teatteritalon ulkopuolella velloo, mutta silti jaksetaan uskoa yleisön viihdyttämiseen enemmänkuin yhteisön epäkohtiin tarttumiseen. Kyllä, kyllä: tekee hyvää käydä myös musikaaleissa, mutta vielä parempaa tekisi, jos näkisi yhteisöteatteriprojektin tuotoksia.
Yhteisötaidetta ei kuitenkaan tulisi kumota yksin kulttuurisektorin vastuulle. Taide- ja kulttuurikenttä ei ole enää oma saarekkeensa – tai edes lautakuntansa – vaan eri toiminta-alueet toimivat jo nyt yhdessä. Vilkaisu tulevaan näyttää, että pian yksinkertaisesti menetämme kykymme
lyhyt- ja putkinäköiseen ajatteluun.
Palvelujen tarve on kasvanut ja luultavasti kasvaa edelleen. Moniongelmaisuus lisääntyy ja perheet kurjistuvat. WHO:n ennusteen mukaan masennus eli depressio on vuonna 2020 ihmiskunnan toiseksi yleisin sairaus sydäntautien jälkeen. Tuskin Raumakaan siltä välttyy. Tämä ei ole mikään iloinen kuva yhteisöstämme, mutta eittämättä yksi tulokulma siihen. Laitoksilla ja virkamiehilläkin on jaksamisen ja osaamisen rajansa. Hyvinvointiin ja yhteisöllisyyteen tarvitaan meitä kaikkia.
Nyt tarvitaan käytännön tekoja, eli yhteisöllisyyttä tukevia kaavoitus- ja rakennusratkaisuja, eri verkostojen tiedostamista, niiden luomista ja lujittamista, kuntalaisten osallistamista erilaisin keinoin, kylien aktivoimista, pienten ryhmien suosimista kouluissa ja päivähoidossa. Unelmoin taloyhteisöstä, jossa asuu lapsiperheitä jotka jakavat lastenhoito- ja kokkausvuoroja. Miksi katsoa Kauniita ja Rohkeita kuudesta telkkarista samanaikaisesti, kun voisi jakaa tuon ilon yhdessä?
Me tarvitsemme paljon nykyistä enemmän keskustelua arvoista, rohkeita kannanottoja ja ääniä yhteisöllisyyden hyväksi. Me näemme, etteivät asiat ole hyvin, ja ihmettelemme miksi ihmeessä maailma on tällainen?
Vastaus ei välttämättä olekaan kovin vaikea. Voisiko asiat sittenkin olla jotenkin toisin? Olisiko niin, ettei taloudellinen hyvinvointi olisikaan todellisen hyvinvoinnin tae? Entä jos voisimmekin luoda sellaista yhteisöä, joka perustuu ensisijaisesti välittämiselle, eikä taloudellisille arvoille? On näet paljon helpompi kaatua, kun tietää, että joku ottaa vastaan eikä kysy ensin sisäänpääsymaksua.