Piiperön pulpetti
Piiperö on vihreä kummajainen, joka kanavoi öisin automaattikirjoituksella outoja raapustuksia pulpettiinsa. Tekstit ovat kirjoittajan omia mielipiteitä, yhdistys ei ota niistä vastuuta.
Vuodenvaihteen tulituksen iloisuudesta
Kauan, kauan sitten eli noin viime torstaina suippokorvainen ystävämme R. Kupari tienasi kertarysäyksellä vuosipalkkansa. Kollaan, Raatteentien ja Summan veteraanit ehkäpä määrittelisivät rohkeuden eri aspekteilla, mutta päätös lopettaa Rauman uudenvuodenaaton ilotulitus on silti kohtalaisen vahvaselkärankainen ele.
Suuresta summasta ei ole kyse, mutta rationaalisesti ajatteleva kuluttaja ei voi olla kumartamatta kyseisen päätöksen suhteen. Ja onhan monissa muissa kaupungeissa jo ajat sitten päädytty myös yhtäläisiin ratkaisuihin.
Ilotulituksesta voidaan olla – ja ollaankin – monta mieltä, mutta Piiperö pidättää jälleen oikeuden olla kollektiivisen oikeassa tässäkin asiassa. Vuoden lopun ilotulituksessa kun kulminoituu koko kalenterijakson hölmöys, neljän vuosikvartaalin mielenköyhyys. Siinä tiivistyy turhamaisen kulutushysterian kliimaksi. Vice versa, kun on vuoden mittaan veisattu pankkitilin saldoa riehakkaasti ylä- ja alaoktaavien välillä, niin viimeinen välinpitämättömyyden ja öykkäröinnin akti voidaan huipentaa vuoden lopun ilotulitukseen. Jos kohta siinä kriittisimmässä vaiheessa lienee useampien osalta aivan sama, vaikka nähdäänkin ääniä ja kuullaan värejä.
(31.12.2010)
Venesatamatoiminnan kehittäminen?
Rauman venesatamien palvelutason vajavaisuus ja laiturien heikko kunto on ollut ongelma jo pitkän aikaa sekä veneilijöille että myös kaupungille. Kaupunki on jo vuosikymmeniä perinyt sinänsä kohtuullisia vuokria venepaikoista, mutta on samalla jättänyt perushuollon ja modernit investoinnit tekemättä. Vain räikeimpiä epäkohtia ja puutteita on korjailtu. Lisäksi venesatamien peruspalvelutaso on ollut heikkoa, ellei suorastaan ala-arvoista jos sitä hinta-laatusuhteeltaan verrataan muihin vastaaviin merikaupunkeihin.
Nyt ollaan vuosien välinpitämättömyyden ja viivyttelyn seurauksena ajauduttu tilanteeseen, jossa laiturien yleinen mediaanikunto on viittä vaille lopullista rapistumista. Ainoa vaihtoehto olisi kaikenkattava purku sekä sen jälkeen älyttömän kallis uudisrakentaminen.
Mutta eipä hätää, nyt tekninen virasto on päättäväisesti lähtenyt purkamaan tätä piinaavaa epäkohtaa ja esittää, että periferialaiturit poistetaan kokonaan käytöstä ja parhaimmilla paikoilla olevat venesatamat yksityistetään kilpailutuksen kautta. Paikalliset veneseurat esittivät, että kaupunki vuokraisi niille muutaman laiturin omaan käyttöön kunnostettavaksi ja palvelutason kehittämiseksi. Se ei sopinut, sillä kabinettien hämärissä oli jo kursittu kokoon alustavaa suunnitelmaa…
Ohessa ote viraston venesatamatoiminnan koskettavan liikuttavasta luonnoksesta: ”Rauman kaupungin strategiassa meri mainitaan yhdeksi kaupungin imagotekijäksi. Meri sinänsä on itseisarvo vain harvoille, mutta siihen liittyvän kaupan, liikkumisen ja vapaa-ajankäytön myötä sen arvo on mittaamaton. Veneilyn merkityksestä raumalaisille kertoo myös se, että jonkun kuollessa ensimmäinen kysymys on ”kumnem baat silt jäi?” Venesatamatoimintaan panostamalla ja veneilyyn liittyvää toimintaa kehittämällä voidaan luoda myönteistä Rauma brändiä.”
That’s it! Kerrassaan nerokasta! Yksityistetään venesatamatoiminta, niin päästään pälkähästä; saadaan laiturit kuntoon ja silti samalla kustannusneutraalisti ylläpidetään merikaupunki-imagoa. Laskun korkoineen kuittaavat kätevästi veneilijät, sillä karu linjanmukainen totuus on, että aina yksityistämisen jälkeen palvelujen hinnat ovat moninkertaistuneet. Tällä eleellä raumalainen kulttuuribyrokratia ottaa metamorfoosissaan jälleen yhden kehittyneen askeleen kohti totaalista markkinafasismia. Pääomalla ei ole kotia, uskontoa, isänmaata eikä edes omaa venepaikkaa. Mutta saa sillä sentään ilmaista brändättyä mainosta.
(11.12.2010)
Hoivataan, hoivataan…
Meillä raumalaisilla on talous kunnossa, nuottiviivastolla tasetta vaikka muille jakaa. Ja kun ollaan tarpeeksi härskejä, niin ylimääräiset kulut voi kammeta näennäisesti valtion arkusta. Lyhytnäköisellä taloudellisella hyödyllä tarkasteltuna ei tietenkään tarvitse huomioida sitä, että lopputulemana kaikki tase kuitataan pitkällä aikajänteellä kaikkien kansalaisten kukkarosta valtion veronpidätyksinä.
Näin juuri tapahtui hoivapalvelujen tuottajien valintaprosessissa. Raumalla oli valmiina toimivat ja tehokkaat tilat hoivapalvelujen tuottamiseksi, mutta silti kaupunki päätti määritellä kilpailutuksen parametrit uudelleen siten, että ulkopuoliset haastajat saattoivat jo nostaa housuvaipat salkoon kun paikalliset yrittäjät vielä kärvistelivät ryjät punteissa. Käytännössä, ja etenkin taloudellisesta näkökulmasta peilattuna, tämä tarkoittaa sitä, että paikalliset yrittäjät joutuvat mitä todennäköisimmin supistamaan toimintojaan ja saneeraamaan henkilöstöään työvoimatoimiston asiakkaiksi samalla kun valtion asumisen rahoittamis- ja kehittämiskeskus ARA, Finnvera ja kumppanit lapioivat roppakaupalla veronmaksajien (siten myös raumalaisten) rahoja uusien kilpailutuksen voittaneiden hoivapalveluyrittäjien investointitukiin ja korkotukilainoihin. Maalaisjärjellä, kansantalousjärjellä, taiteilija-aputukijärjellä tai millä muulla tahansa järjellä pohdittuna edellä mainittu järjestely on kansantaloudellisesti edesvastuutonta rahan- ja resurssienhaaskaamista.
Jonkin sortin ennätys myöskin kirjataan kaavoituksen kankeudesta yleisesti ottaen niin surullisen kuuluisan Rauman eduksi näiden uusien hoiva-alatoimitsijoiden tonttitarpeiden tyydyttämisen nopeudessa.
Julkisuudessa on puolin ja toisin nokiteltu paikallisten yrittäjien ja uusien toimijoiden puolesta ja vastaan, mutta henkisellä tasolla herkullisimman iskun antoi Innosuomi myöntäessään Villa Jussoilalle palkinnon uraauurtavasta teknologisesta työstä hoivapalvelujen saralla. Rivien välistä harittaen luettuna Villa Jussoila on tällä hetkellä nro 1 alallaan Suomessa. Rauman sosiaali- ja terveyslautakunnalle tämäkään ei riittänyt.
Demokraattisen kuntapäättämisen juridista ja moraalista selkärankaa eniten asiassa nakertaa kaupunginhallituksen puoltavat lausunnot koskien näiden kilpailutuksen voittaneiden hoivapalveluyrittäjien ARA:lta anomia investointiavustuksia ja korkotukia. Nahjusmaisen virkamiestoiminnan seurauksena lausunnot olivat myöhässä kaupunginhallituksen kokouksen alkamiseen mennessä, joten näppärästi lausunnot tyyliteltiinkin etukäteen puoltaviksi ja lähetettiin eteenpäin. Ja niinpä kumileimasin-kaupunginhallitus saikin kokouksessaan vapaasti keskittyä kahvikuppiensa maitovaran kliiniseen tarkkailuun, kun kiltit virkamiehet olivat jo ennalta allekirjoittaneet ne ikävän työläät duunit pois alta.
Sangen mielenkiintoisen lisän asioiden kulkuun tuovat myös ne viisi paikallista hoivapalveluyritystä, jotka ovat jättäneet tutkintapyynnön poliisille hoivapalveluiden kilpailutusta koskien. Hyvin todennäköisesti – ja hyvin toivottavasti – nämä yrittäjät eivät ole hetken mielijohteesta lähteneet soitellen sotaan, vaan heillä on verenpainemittareissaan raskaampaa materiaalia kuin pelkkää ilmaa.
(19.11.2010)
Liikuntapaikkojen taksoista osa II
(eli hajapoimintoja Rauman liikuntapaikkojen taksa-asioista)
Juha Raes (kok) yritti, olihan se yrittäminen suotavaa jo puoluetaustankin takia. Opettajana se yritti takoa voittajien kirjoittamaa historiaa oppilaiden kalloon (ei, se ei ollut sen syy, että voittajat voittivat ja sen jälkeen kirjoittivat). Ja se yritti valmentaa fudista, se yritti saada Piiperönkin tekemään paitsioansaa ja sitten hyökkäämään laitoja pitkin simppeleillä seinäsyötöillä, klik-klak-klik-klak, keskityspaikkaan, josta kaveri nuppaisi, klok, fyyrin.
Rauman tarjoamien liikuntapaikkojen kustannukset ovat selkeästi suurempia kuin niistä käyttäjiltä perittävät tilavuokrat. Tämä on hieno kädenojennus ja tuki liikuntaharrastuksille. Kuitenkin taksojen painotukset ovat mielivaraisia ja perustuvat enemmänkin tunteille ja brändilajien suosimisille kuin tasapuoliseen taksoituskäytäntöön. Yhtenä esimerkkinä mainittuna jääkiekko on markkinointinäkökulmasta erittäin tärkeä osa Rauma-kuvaa ja siksi useimmat suovat sen, että lähestulkoon kaikki kulut jäähallista kuittaa kaupunki ja tuotot urheiluseura.
Uutena suosikkilajina areenalle terhentelee salibandy. Ja kaupunki vastaa huutoon priorisoimalla salien käyttöä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että salibandykäyttäjille aiotaan pyhittää yksi liikuntapaikka, josta savustetaan muut käyttäjät pois. Samalla investointilistalle tuodaan uuden pyhäkön tuntuvat perusparannussuunnitelmat. First things first, mutta kohtuutonta on jakaa kalleimpien tilojen kustannuksia mutu-pohjilta kaikkien niskoille.
Tämäkin on vielä suotava linjaus, nipin napin, koska vaihtoehtona voisi vaikka olla sellainen skenaario mikä oli lähellä toteutua 90-luvun lopulla. Silloin paikallinen yrittäjä teki kilpailuvirastolle valituksen, jonka mukaan kaupunki vuokraa liikuntatiloja alle todellisten kustannusten ja siten vääristää kilpailua. Kyse oli pääosin salibandysta. Silloisen liikunta-nuorisolautakunnan kippari Juha Raes oli tiukkana. Raes ei halunnut korottaa vain tietyn lajin taksoja kaupunginhallituksen painostuksestakaan huolimatta, ja tähdensi, että liikuntapaikkamaksujen korottaminen vain yhden lajin osalta on mahdoton vaihtoehto. Lisäksi Raes raotti pimeyden verhoa arvioimalla kustannusvaikutteisten tilahintojen räjäyttävän liikuntapaikkojen taksat sietämättömiksi.
(lähde: http://www2.slu.fi/lehtiarkisto/verkkolehti.199823.uutinen.1000250)
Juha Raes, olit sä sittenkin kova jätkä, sori.
(19.11.2010)
Liikuntapaikkojen taksoista
Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta päätti nostaa hallintokuntansa tilavuokria. Tämä perustuu pitkälti normaaliin vuosittaiseen korotuskäytäntöön, joka on sidoksissa kaupunginvaltuuston vahvistamaan talousarvioon. Tämä valtuuston ohjeistus velvoittaa hallintokuntia 2 %:n vuotuiseen kasvuun tuotoissaan. Osaltansa kulttuuri- ja vapaa-aikatoimi on (taloudellisin määrein pienenä mutta merkitykseltään silti laajalti kuntalaisia koskettavana hallintokuntana) onnistunut näinä kireinä aikoina tehtävässään erinomaisesti.
Ja myös Piiperö myötäriemuitsee siitä, että Rauma oikeasti pystyy taloustaantumankin keskellä tarjoamaan monipuolisia palveluja kuntalaisilleen, mutta parantumattomana vastarannan kiiskenä kavahtaa sellaista orwellmaista fiilistelyä, jossa kaikki kritiikittömästi taputtavat kirkkain silmin kollektiivinsa ainutlaatuisuuden nimeen. Joten ohessa marginaalisena otantana liikuntapaikkojen taksakorotusten pulpettimainen tarkastelu:
Liikuntapaikkojen osalta taksoja korotetaan ohjeistuksen mukaan vuosittain, mutta näiden 7-10 % tasolle vakiintuneiden korotusten painopiste kohdistuu lähes poikkeuksetta aina samojen liikuntapaikkojen osalle.
Inflaatio ja yleinen hintatason nousu sinnittelee alta kahden prosentin, kuitenkin liikuntapaikkojen taksoja korotetaan vuosittain moninkerroin.
LS raportoi, että näitä hintoja jouduttiin korjaamaan pääasiallisesti arvonlisäveron korotuksen vuoksi. Pääasia on se, miten sen määrittelee, sillä arvonlisäveron kustannusvaikutus tässä tapauksessa on yksi prosenttiyksikkö. Ja sekin, vähäinen summa sinällään, laskutetaan liikuntapaikkojen loppukäyttäjiltä, koska jo muutenkin taloudellisessa ahdingossa olevat nuorisotyötä tekevät yleishyödylliset yhteisöt eivät voi vähentää arvonlisäverotusta omassa verotuksessaan, ja niin ollen siirtävät kaikki korotukset eteenpäin.
Keskimäärin 40 % alaikäisistä kuuluu johonkin liikunta- tai urheiluseuraan ja näistä alaikäisistä suurin osa myös kuuluu kunnallisten liikuntapalveluiden käyttäjiin. Kulttuuri- ja vapaa-aikatoimen eräs keskeisimmistä tehtävistä onkin liikuttaa nuorisoa kohti koko elämänkaaren kestävää liikuntaharrastusta ja sitä kautta terveempää elämää, mutta samalla se iskee tähän kauniiseen visioon kiilaa ylenpalttisilla vuosittaisilla korotuksilla jotka siirtyvät lyhentämättöminä nuorten harrastajien vanhempien lompakkoon. Monissa perheissä tuskaillaankin lasten harrastuksen hintaa ja ollaan valmiita ohjaamaan lapsi muiden kuin liikuntaharrastusten pariin, esimerkiksi sellaisten kulttuuririentojen harrastajaksi, joiden käyttäjäkustannukset on keinotekoisesti dumpattu muualta siirrettyjen varojen ansiosta alhaisiksi [sic].
(19.11.2010)
Vuoden raumalainen turhake
Vapusta venetsialaisiin asti avoinna olevan viriilin kuntamme vuosi on taputeltu. Ja niinpä myös kisa vuoden raumalaisesta turhakkeesta on ratkennut. Perinteitä uhmaamaton, valju ja toisarvoinen ajojahti vuoden paikallisesta turhakkeesta saatiin tältä erää päätökseen yllättävänkin yksimielisesti.
Ehdokkaiden katras paisui lopulta laimeahkon alun jälkeen ja kisan lopputulokseen nähden mairittelevan runsaaksi. Hajanaisella otannalla ehdokkaiden joukosta löytyvät muun muassa miljoona tonnia kiinalaista kiveä kaupungin keskustamiljöössä, sataman laajennus, Kille-kissa, MediRauma-hanke, kaikki muu urheilu paitsi jääkiekko, silakkamarkkinoiden kaikki kolme kalanmyyntikojua, kaupungin palkkalistoilla olevat virkamiehet aakkosjärjestyksessä aasta ööhön, Pitsiviikko, piiperön pulpetti sekä Öystiä varjostava tori.
Vuoden turhakkeeksi valittiin kuitenkin tänä vuonna selvällä äänten enemmistöllä liikennepuisto. Perusteluissaan turhakelautakunta toteaa, että liikennepuiston kävijäkunta koostuu lähes yksinomaan paikallisista kuntalaisista ja erityisesti lapsista. Ja niin ollen tavoitetta saada liikennepuisto turistien suosimaksi kohteeksi ei ole saavutettu. Lautakunta katsoo tämän tahrivan valovoimaista Rauma-kuvaa, naarmuttaen herkeämättömällä uurastuksella rakennettua brändiämme. Lautakunnan suosituksesta kaupungin edustajat ovatkin jo aloittaneet toimenpiteet koko alueen alasajamiseksi. Ensimmäisessä, kriittisessä vaiheessa, puretaan välittömästi puinen leikkilinnoitus, josta on jo aiemminkin valitettu kantautuneen leikkivien lasten iloista ääntä.
(6.10.2010)
Esittävää taidetta
Lokakuun ensimmäisenä päivänä juhlittiin riemurinnoin Rauman taidemuseon 40-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisia. Näyttelyllä juhlistetaan kahden tärkeän raumalaistaiteilijan, Eeva ja Alpo Saravan teoksia. Värimaalareina vaikuttaviin mittoihin kehittyneet taiteilijat olivat siinäkin mielessä poikkeuksellisia raumalaisia taiteilijoita, että he eivät tiettävästi hakeneet inspiraatiota töillensä Kissan katolta.
Tämän spektaakkelin varjoon jäi ikävästi samaan aikaan juhlittu Rauman pseudotaiteiden museon 110-vuotisjuhlakollaasi. Suvituulen ja Tarvontorin liepeille, vanhan nahkatehtaan varjoon kokoontui epämääräinen joukko enemmän tai vähemmän liikuttuneessa mielentilassa olevia juhlijoita. Donin verkkaisuudella virtaava kanali saikin jälleen aaltoilla laineiden muistoihin uuden rikkaan murroksen. Tämä retrospektiivinen näyttely heijasti kutsuvieraiden hajataitteisiin perspektiiveihin erehdyttävän aidolla tavalla koko sen historian kirjon aina elämän repaleisesta ekspressiivisyydestä impressionistisen kokeilevaan sommitteluun ja sitä kautta abstraktisen raadolliseen defaitismiin.
Tilaisuuden kunniavieras, paikallisen performanssitaiteemme kirkkain airut, ilahdutti uusimmalla teoksellaan juhlayleisöä, joka saikin livenä nähdä pelkkiin jeanseihin verhoutuneen taiteilijamme muovaavan omista ulosteistaan nahkatehtaan tiiliseinään animalistisen vedoksen selkämeren kansallispuiston kartasta. Jälkeenpäin mitattuna teoksen mittakaava hämmästyttävästi osui yksi yhteen maanmittauslaitoksen topografisen karttaan suhteella 1:5000!
Lisäksi näyttelyssä saatiin kuulla audiovisuaalista tulkintaa seutumme johtavalta bassosopraanolta, joka esitti oman suomennetun tulkintansa Mozartin Taikahuilun aariasta O Isis und Osiris. Ikioma Sarastromme oli hämmästyttävästi onnistunut muokkaamaan aarian Kalevala-mittaan ja lisäksi riimitellyt soinnullisen eheästi jokaisen säkeen päätteeseen muinaisbalttilaisen pakanajumalan.
Lopuksi taiteen ja urheilun poikkitaiteellista symbioosia valaisi performanssillaan rispaantuneeseen Lukko-pusakkaan sonnustautunut kävelykeppiä kantava monilahjakkuus. Taitelija esitti, miten saadaan kepillä siveltyä laajoilla mutta silti napakoilla ranneliikkeillä helposti tilaa b-pistealueelle. Onneksi paikalla ei sattunut olemaan yhtään urheilutoimittajaa, sillä tunnetusti heillä on vaikeuksia erottaa kendon ja jääkiekon välinen hiuksenhieno eroavaisuus. Ensin mainitussa lajissa kun hakkaaminen loppuu erotuomarin vihellykseen.
(5.10.2010)
Täältä tullaan Arkadianmäki!
Vielä on kosolti aikaa kevään eduskuntavaaleihin. Puolihuolimattomastikin tiedotusvälineitä seuraava äänestäjä ei silti voi olla aistimatta jo nyt ilmassa jännityksen hentoista väreilyä. Osa raumalaisista ehdokkaista lataa vielä ammuksiaan ja odottaa kärsivällisesti etusuoralle asti, osa taas luottaa turnauskestävyyteensä ja tekee jo itseään kerkeästi tykö.
Pikainen analyysi tämän hetkisistä ehdokkaistamme osoittaa, että vaalimittelöstä tulee vivahteikkaan antava.
Työläisten toivoarmada marssittaa estradille keihäänkärkensä Riku Räsäsen, potentiaalisen äänimagneetin, joka rouhii taasen eittämättä suuren äänimäärän. Näistä tosin varovaisesti arvellen karkeasti puolet äänestää Rikua jotta pääsisi hänestä eroon ainakin neljäksi vuodeksi.
Hanna Marva hymyilee itsensä edellisen varjosta eturiviin ja luottaa palveluneuvojan ammatissaan luomiensa kontaktien riittävän kärkisijoille.
Ja minä-ja-me-muut-kokoomusnuoret, jotka pidäkkeettömän naiivisti liputamme loputtomasti kasvavan talouskasvun nimeen, tyylittelemme ympyrän sisälle Matias Marttisen ehdokasnumeron.
Aatteen punertavalla puolella toivotaan Kristiina Salosen puolesta, että MediRauma-hypetys roikkuisi lehtien palstoilla edes vaaleihin asti.
Jouko Aitonurmi saa paljon ääniä leipätyömaansa kollegoilta, joiden ihmisoikeudet ay-liike on taistellut elinkautisvankien veroisiksi. Tosin sillä poikkeuksella, että jälkimmäisillä on oikeus omaistapaamisiin.
Ja Ville Niittynen saa hei ääniä ihan isämitrona.
KD:n Sauli Ahvenjärvi saa lukuisat hartaat hurskaat liikkeelle uurnilta uurnille. Saa silläkin uhalla, että vaalimenestyksen innoittamana Sauli levyttää musiikkiaan uudelleen.
Ja Antti Simula… öh, Antti Simula?
(3.10.2010)
Jos edes joka lyönnillä osuisi…
Raumalaisten seurojen poikkiurheilullista yhteistyötä on jahkailtu vuosikaudet. Ja nyt kun viimein natsasi oikein kunnolla, niin tulos oli kaikin puolin yllättävä.
UR:n otsikointi ”Fera Lukon rahoilla mitaleille?” kiteyttää tämän epäpyhän liiton perimmäisen tarkoituksen. Lievää tulkinnanvaraa aiheuttaa ainoastaan otsikon kysymysmerkki. Se jättää lukijan vastuulle määritellä onko oletuksen painoarvo rahoilla vai mitaleilla.
Taloudellisesti tästä yhteistyöstä on Feralle hyötyä, sillä Lukon edessä kaupunki on oitis polvillaan. Vain sormien napsaus riittää, niin jo saadaan vaikka katettu stadion Otanlahteen. Tai uusi hiekkapinta, jonka materiaali luonnollisesti rahdataan talotoimen hovihankkijoilta Kiinasta asti. Kulut menevät tavan mukaan kuntalaisten avoimeen piikkiin, tuotot kuittaa Lukko.
Yhteistyön epäillään myös helpottavan täsmähankintojen tekemistä. Se saattaa pitää paikkansa. Onhan aikaisemminkin toki hankinnoista tiedotettu Kille-kissan kokoisilla otsikoilla paikallisissa lehdissä, patsasteltu miten on kaapattu taas kovan luokan vahvistus Feraan. Tosin rivien välistä tarkkaavaisimmat ovat voineet lukea, että oikeastaan tämä tyttö tuli Raumalle opiskelemaan, mutta on joskus nähnyt lakeuksilla pesäpalloa pelattavan. Joten vahvistus mikä vahvistus.
Jos yhteistyöllä halutaan todellista urheilullista menestystä, niin silloin olisi täsmähankinnat ensimmäiseksi kohdistettava seurajohtoon siirtämällä kohteliaan kylmästi nykyiset johtohenkilöt, valmentajat ja pelinjohtajat syrjään. Minä-roikun-mukana-koska-oma-tyttö-pelaa –mallilla ei valitettavasti nykyurheilussa saavuteta kirkkaimpia mitaleja.
Seurayhdistyksissä aktiiviset puuhamiehet ovat katoava luonnonvara. Näiden aktiivien vuosikausien talkootyöllä Ferakin on saatu toimivaksi pääsarjatason seuraksi. Nyt myytiin perinteet halvalla pelkän lyhytnäköisen taloudellisen houkutuksen lumoamana. Feran johtohenkilöt hävetkää, brändätty mammona sokaisi silmänne.
(9.9.2010)
O tempora, o mores!
LS osui todelliseen journalismin helmeen raportoidessaan sivutolkulla kuolemaa uhmanneen Kille-kissan dramaattisista vaiheista (8.9.). Jokainen kissakin on epäilemättä pelastuslaitoksen raskaan kalustolähdön arvoinen.
Eittämättä aiheeseen palataan vielä. Kenties jo huomisesta lehdestä saammekin lukea yhteiskunnan varoilla koulutetun eläinpsykologin viiltävää analyysiä suloisen linnunmurhaajamme kokemista traumaattisista hetkistä.
Jäämme myös mielenkiinnolla seuraamaan Kille-kissan äänestyskäyttäytymistä tulevissa eduskuntavaaleissa. Lisäksi odotamme pelonsekaisin tuntein tarttuuko Blue Sea Film Festival tilaisuuteen tuottamalla Kille-kissasta koko illan spektaakkelinomaisen elokuvan.
(8.9.2010)
Etäpesäke
Kuluvan vuosikymmenen alussa räätälöidyn kilpailutuslain sairaana johdannaisena sikisi myös sosiaali- ja terveydenhoitoalalle lukuisa joukko anesteettisen kylmiä tuloksentuotantoyksiköitä. Eräs tällaisista tahoista on myös lonkeroinut steriilejä tulosyksikköjään maailman parhaan maan parhaimman kunnan kiinalaista alkuperää olevien katujen painanteisiin.
Taseessaan näennäisesti omavaraisen ja itsekylläisen Rauman surkuhupaisan katastrofaaliselle tasolle asti raakatun terveydenhuoltopalvelun riittämättömiä palveluja kattaakseen kaupunki on hätä kädessään joutunut turvautumaan ns. keikkalääkäreihin. Sinänsä tämä on ihan loogista kuntalaisten perusterveydenhuoltoa tukevaa reagointia, mutta tarkempi analyysi johtaa moraaliselle tunkiolle.
Samaan aikaan kun mediassa rehvakkaasti ajetaan MediRauma – mallia kaiken kansan siunaamaksi, niin toisaalla sivutetaan se tosiasia, ettei kaupungilla ole varaa edes huoltaa lain vaatimia perusterveydenhuoltopalveluja kunniakkaasti. Eräs tähän kiusalliseen rakoon itsensä juurruttanut organisaatio on Attendo MedOne, joka operoi Raumalla mm. terveyskeskuksen lääkäripäivystyksessä ja kunnallisessa hammaslääkäripalvelussa. Lisäksi kyseinen yritys on saanut raajansa myös kaupungin vanhustenhoivapalveluihin. Edellä mainitulla saralla on kunnan alueelle viime vuosina perustettu yksityisiä, omalla rahalla ja riskillä liikevaihdettuja yrityksiä, jotka sosiaali- ja terveystoimi on jättänyt varjopuolen asemaan tehtäessä alaa koskevia suuria päätöksiä. Jokseenkin kilpailua vääristävää on myös se, että ARA, valtion asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus, myöntää Attendo MedOnen kaltaisille yrityksille valtion takaamaa edullista korkokattolainaa. Näin on tapahtunut myös Raumalla.
Attendo MedOnen toiminnassa ei ole juridisesti mitään epäselvää, yhtiöhän toimii käytännön määrittelemän kysynnän ja tarjonnan sanelemassa maastossa, mutta eettistä tarkastelua ei toiminta Raumalla silti kestä. Tai ei siinä silti ole mitään dramaattista laista poikkeavaa häsmäröintiä. Ei ainakaan niin kauan kun kukaan ei selvitä ketkä Raumalla toimivista kunnan palveluksessa olevista ja samalla yksityisellä puolella operoivista lääkäreistä, ja niin ollen myös päättävissä asemissa olevista virkamiehistä, on jollain tapaa sidoksissa ja osakkaana tässä yrityksessä, joka kaikenkattavasti soluttautuu kuntien terveydenhoitopalveluihin.
MedOne on osa Attendoa, pohjoismaista vanhusten ja vammaisten hoivapalveluja tuottavaa yhtiötä. Attendon taas omistaa sijoitusyhtiö IK Investments Partners, jonka rahastoihin sijoittavat varojansa mm. Tapiola, Varma, Pantheon ja SVG, mutta löytyy merkittäviä sijoittajia toki kaukaa rapakon takaakin, esimerkiksi NYSTRS (New York State Teachers’ Retirement System), Metlife, American International Group ja HarbourVest Partners. Hitusen kiertäen ja kaartaen tämä tarkoittaa sitä, että suomalaiset veronmaksajat osallistuvat tietämättään ja tahtomattaan ylensyöneiden amerikkalaiseläkeläisten viskinhuuruiseen kulutusjuhlaan.
(3.9.2010)
Kaislikosta kajahtaa
Taas on se hilpeän riemukas aika vuodesta kun Kalevan poikain perilliset käyvät roihu rinnassaan väkipyssyineen kohti kahelikkoja. Sorsat, tavit, haapanat ja muut mokomat siivekkäät, täältä tullaan!
Pikantin lisämausteen antaa ne 650 poikkeuslupaa, jotka kukin oikeuttavat yhden merimetson, tuon ulostavan kalansyöjän, kierrättämiseen takaisin orgaaniseen elonkehään. Tasan varmaa on, että kiintiö käytetään. Ja voipi olla, voipi olla, että inhimillisten erehtymien summana muutama tilastollinen ylityskin napsahtaa.
Lainsäätäjätkin ovat sen verran hempeitä, että sallivat metsästyksen ja alkoholin liiton. Ja mikäs siinä, leppoisaahan se onkin viettää viikonloppua ryskimällä porukassa tyrät täynnä sorsajärvelle.
Riistapuolella metsäkanalintujen kanta on tänä vuonna sen verran heiveröistä luokkaa, ettei metsiemme kanoja ole lupa metsästää Lounais-Suomessa ollenkaan. Metsästäjien mukaan kannan vähyys johtuu ahneiden kanahaukkojen lisääntyvästä lukumäärästä, joten metsämiesten loogisen ajatusjatkumon kirkkaan kehäpäätelmän perusteella olisi mitä pikimmiten myönnettävä lupia petolintujen kaatamiseen. Siis ennemmin teerin turma olkoon teräshauli kuin kanahaukka, lintu jonka ravintoketjuun metsäkanat kuuluvat olennaisena osana.
Hämmennystä aiheuttaa myös sorsastajien vuosittain raportoimat kaatomäärät. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, jos esimerkiksi heinätaveja ilmoitetaan ammutun lukumääräisesti selvästi enemmän kuin mitä Birdlife on niitä laskenut maassamme olevan muuttavina ja pesivinä. Kerrassaan kadehdittava on sorsastajan ornitologinen harjaantuneisuus: kun kokenut lintuharrastaja on kääntänyt kiikarinsa ruovikosta lentoon lähteneeseen lintuun, niin siinä vaiheessa sorsastaja on salamannopeasti määritellyt tummenevan illan hämyssä linnun tarkasti lajilleen, ottanut ennakkoa ja tuntenut rihlakon tukin testosteronisen rekyylin olkavarressaan.
Metsänhaltija Nyyrikille kiitos ettei lepakot ole haluttua riistaa. Näitä siivekkäitä määritetään ultraäänen perusteella, detektoria apuna käyttäen. Metsästäjien sofistikoituneet kuuloelimet eivät moisia aparaatteja tarvitse.
(21.8.2010)
Rantarakentamisen sietämätön etuoikeus
Eräälle idylliselle ja luonnonkauniille tontille on kesän aikana nikkaroitu komeaa rakennelmaa. Tämä kyseinen tontti sijaitsee merenrannalla Rauman pohjoisosassa, entisessä maalaiskunnassa eli alueella jonka kehittämiselle emokaupunki käänsi selkänsä heti kun vaalikauden kestäneet kuntaliitosvelvoitteiden tuomat piinalliset rasitteet loppuivat.
Menemättä sen syvällisemmin kaavoitusjuridiikan syövereihin, niin ainakin maalaisjärjellä tarkasteltuna rantaan ei saa rakentaa yhtään mitään. Läheiseltä nuorison ja retkeilijöiden suosimalta näköalakalliolta tätä rakennelmaa havainnoidessa ei tosin voi välttyä avoimelta hypoteesilta, joka piinkovaa heijastaa verkkokalvoille näyn osittain vesilinjan päälle pilarijaloillaan nousevasta hulppeasta huvilasta. Liekö tässä löydetty kerkeä porsaanreikä muinaisesta mlk:n arkistosta, ehkäpä työmiesaski jonka selkään on määrätietoisin lyijykynän vedoin raapustettu kartta ja venevaja? Asiaan ei ainakaan voi mitenkään myötämielisen puolueellisesti vaikuttaa se seikka, että tontin omistaa suurehko paikallinen yritys, joka jakaa vuoteensa kaupungin brändätyimmän urheiluseuran kanssa. Eihän?
Eikä yhtään myötäharmita sen lähistöllä majailevan mökkiläisen puolesta, joka kuulemma vain vähän aikaa sitten anoi lupaa rakentaa rantaansa pienen venevajan. Anoa toki sai, mutta kun rantaan ei kuulemma saa mitään rakentaa.
Niinpä niin. “Kaikki venevajat ovat yhtä tasa-arvoisia, mutta jotkut venevajat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”
(12.8.2010)
Alivuokralaisuuden absoluuttisuus
Vetovoimaisen Fåfängan armottoman luonnon helmassa vietetty iltahetki tarjosi käkättäen tehdyn farssin. Jo puitteet lupasivat hyvää. Tylsähkö luonnontilassa oleva kesäteatterimiljöö oli hienosti onnistuttu verhoamaan katetun estradin ja massiivisen katsomorakenteen syleilyyn. Häiritsemään jäi ainoastaan katsomon ja lavan välissä oleva tukahduttamaton joutomaa, joka ehdottomasti kaipaisi pikeä peitteekseen. Muutenhan saattaa sepelin seasta jonakin arvaamattomana päivänä pinnistellä ratamonkorsi järkyttäen vihreän naturalistisella olemuksellaan kulttuurinälkäänsä tyydyttävää yleisöä.
Itse näytelmä oli kelpo farssia, jota ei siis missään nimessä oltu jauhettu helposti pureskeltavaan muotoon, pintavaahtoon johon olisi raukeaa mukautua passiivisesti. Ja jännitystä riitti tällä kertaa melkein puoleen väliin asti, kunnes viimein viinen vakionuoli lennähteli estradille valkeassa puvussaan keltaisine huiveineen. Kiintiö mikä kiintiö! Kässäri ei pettänyt tälläkään kertaa, sillä olisihan esityksen hypnoottinen ote oitis murtunut, mikäli yleisöä olisi petetty esittelemällä ennennäkemättömästi farssissa hetero stylisti. Hei, sehän olis ollu ihan booooooriiiiing!
Väliajalla lepuutettiin naurulihaksia. Ja ettei poskien elastisuus olisi tyystin jäykistynyt koleaan kesäiltaan, niin tilattiin juotavaa Café Strindbergin poistohuutokaupasta liisatusta hinnastosta ja vedettiin kesäteatterimaisen rennosti likööriä Tiimarin laadukkaista muovipikareista.
Toinen sessio meni pikakelauksella, mutta sillisalaatista ei jäänyt kuulematta ainuttakaan kulunutta vitsiä tahi fraasia. Ilahduttavan trendikkäästi tuotiin myös pasifistinen aspekti esiin. Farssi on kivaa. Onneksi katsomossa ei ollut tällä kertaa ketään varusmiespalveluksen suorittanutta valkoista heteromiestä. Ne olis ollu ahtaalla. Ne on tosikkoja.
(11.6.2010)
Meripoikki meit varjelkkon daevas!
Heinäkuinen aurinko porotti täydeltä selältä. Reivattiin isopurje, tuuli kun kävi jo sen verran kovasti vastaan. Vinssasin fokkaa kireämmälle. Tässä kohtaa tuulee aina, ystäväni, paljasjalkainen paikkakuntalainen sanoi. Joo, olin kuullutkin, että niemen rundaus on haaste jokaiselle veneelle. En silti käsittänyt kuinka äskeinen lenseä tuulenvire oli yhtäkkiä Rihtniemen nokassa äitynyt pahansuovaksi puhuriksi.
Luovittiin hiljalleen laivaväylää pitkin kohti Syväraumanlahtea. Ystäväni viittoi kädellään edessämme avautuvaa maisemaa, kertoi että täällä Rauman saaristossa on helppo suunnistaa, aina näkyy sataman nostokurjet, viljasiilo, Kylmäpihjalan majakka tai hieman pohjoisempana atomivoimaloiden piiput. Plarasin hieman hämmentyneenä siirappia tihkuvaa koreaa esitettä, jossa maalailtiin Rauman saaristo satojen saarien ja hyvien palvelujen hulppeaksi Ihmemaaksi.
Reivattiin purjeet ja ajeltiin moottorivetoisesti Petäjäksen ja Saukkojen väliin. Sain neuvon, että pidä kurssi jämptisti linjataulujen mukaisena ettei kolise. Kerroin, että kyllä tässä kartan mukaan on kahden metrin väylä eli vettä pitäisi olla ainakin kaksi ja puolimetriä. Joo, joo, minulle vastattiin, aina ei pidä uskoa lukemaansa, nyt ollaan sellaisessa periferiassa ettei kartat pidä kutiinsa, moni turisti on ottanut pohjakosketuksen juuri näillä paikkeilla. Ei Poroholmaankaan mitään kunnollista väylää mene, edes paikallinen pelastusalus ei pääse sinne.
Selvittiin kolhuitta ja ajettiin Syväraumanlahden vierasvenepaikalle. Kysyin onko tämä jotain raumalaista huumoria kun vierasvenepaikat ovat aallonmurtajan ulkopuolella? Missään muissa satamissa en ole vastaavanlaista nähnyt.
Vastarannalla telmi katras lapsia uimisillaan. Kovaluontoista porukkaa nämä raumalaiset, ajattelin, kun viitsivät polskia länsirannikon vilkkaimman pienvenesataman pilssivedessä. Sain tietää, että Saharanta on paras ja suosituin yleinen uimaranta. Otanlahdessa ei oikein ketään viitsi uida kun ei siellä vettäkään ole. Ruoppaus maksaisi maltaita ja pahat kurjet kertovat sen pohjasedimentin olevan niin raskasmetalleista saastunutta, että jos sieltä näytteitä otettaisiin, niin viimeistään silloin loppuisivat uinnit tyystin.
Mutta kivaa aluetta tuo Otanlahti kuulemma on, yritin. No joo, eksyyhän sinne joku joskus kohmelopäissään. Aluetta fiksailtiin viimeksi viiskytäluvulla kun saatiin Kekkonen vieraisille, oikein tie rakennettiin. Tai hei, uusittiinhan sen tienpätkän pikeä paikoitellen tänä suvena kun saatiin fiinejä näyttelijävieraita kesäteatteriin.
Tyhjensin septin ja täytin vesitankin. Merijakamolta saatiin kaffeet ja nisut, polttoaine oli kuulemma loppunut jussin aikoihin. Suunnittelin saaristokierrosta seuraavaksi päiväksi. Ystäväni ehdotti, että tulee mukaan oppaaksi koska ilman gepsiä ja plotteria ei mihinkään pääse. Tähän aikaan suvesta jo muutenkin rapistuneet ja haalistuneet linjataulut on lepikon saartamina.
Kysyin siitä pitsiyöstä. – Ääntä kohti, ystäväni viittoi.
(25.5.2010)
Vihreä vaara
Viime aikoina on mediassa enenevissä määrin riepoteltu ja arvosteltu Vihreitä oikein olan takaa. Paikallinen, rehellisen teeskentelemättömästi oikeistolainen pääuutislehti on sekin kantanut hatarat kortensa rovion ruokkimiseksi.
Hienoa!
Värisevän säälittävä kritiikki heijastelee sitä totuutta, että Vihreä liitto on ottanut jalansijan varteenotettavana puolueena, tuonut uuden tuulahduksen demokratian vallankäytön kalkkeutuneisiin temppeleihin ja lanseerannut ideologiansa lopullisesti esiin toteuttamiskelpoisina poliittisina vaihtoehtoina.
Kun Vihreät, sodanjälkeisten sukupolvien ainoana oikeana uutena puolueena, kasvattaa jatkuvasti suosiotaan, säilyttää poliittisessa ohjelmassaan vuodesta toiseen mm. ympäristönsuojelun, tasa-arvon ja yleisen hyvinvointivaltion turvaamisen, niin samalla dinosauruspuolueet joutuvat turvautumaan tekohengittävään populismiin äänestäjien haalimiseksi.
Tai no, kuulostaahan viittä miljoonaa vihreän sävyä liputtava työnväen toivoarmada oikeistolaiselta puolueelta kun vain omaa tarpeeksi mielikuvitusta…
(24.5.2010)
Siunattu satama
Rauman satamasta tehty selvityspyyntö ei johtanut toimenpiteisiin. Tarkastuslautakunnan antaman vastauksen mukaan päätöksenteko sataman hallituksessa on ollut lain ja hyvän hallintotavan mukaista eikä lautakunta löytänyt virheitä sataman toiminnasta. Mutta kukapa olisi olettanutkaan, että tarkastus olisi antanut aihetta nuhdella sataman hallitusta, sillä maallikkojäsenistä koostuva lautakunta on kädetön asiaan vihkiytyneen ja juridiseen akrobatiaan kykenevän virkamiesarmeijan edessä.
Aitoon demokratiaan pitää kuulua elävää vuoropuhelua, ristiriitoja ja niiden selvittelyä. Demokratian kiiltokuvamaisissa lavasteissa usein näytelläänkin näillä pelisäännöillä, mutta pelilaudan panoksien kasvaessa hylätään etiikka ja moraalisäännöt ja suojaudutaan lain labyrinttimaisiin sokkeloihin.
Maanvuokralain sekavien pykälien mukaan satamalla oli oikeus antaa vuokraoikeus kolmannelle taholle pitemmäksi aikaa kuin sillä itsellä on vuokra-aikaa kyseiselle maatilkulle. Rationaalisesti maalaisjärjellä ajatteleva kuntalainen havaitsee tällaisessa käytännössä oitis riitasoinnun. Ylipäänsä tarkemmin penkoessa löytyy sataman vehkeilyistä muutenkin kosolti avoimia säröjä, jotka lähemmin tarkasteltuna jättävät hirtehisen kolkon vaikutelman avoimesta ja demokraattisesta päätöksenteosta.
Mielenkiintoista olisikin saada kuulla ulkopuolisen ja neutraalin oikeusasioihin perehtyneen tahon lausunto sataman viime vuosien toimista. Tunkiota pöyhiessä saattaisi valveutuneiden veronmaksajien huulille kirvota lukuisia kysymyksiä. Eittämättä mieliä askarruttaisi tietää miksi esimerkiksi salaiset lisäpöytäkirjat julkistettiin vasta kolme vuotta myöhemmin ja sittenkin vajavaisina? Mikä on perimmäinen syy siihen, että lisäkonttilaituria ja Ulko-Petäjäksen laajennusta ajetaan yhä väkisin läpi kuin käärmettä pyssyyn, vaikka globaali taantuma ravisteli visiota tulevaisuuden alati kasvavista tonnimääristä? Mitä tarkoittaa operaattorikauppoihin kytketty lisäkompensaatio ja mitä sillä on vaikutusta esimerkiksi ratahankkeiden suunnittelujen nihkeyteen? Mikä institutionaalinen sijoittajataho – jolla ei sopimusten mukaan ole minkäänlaisia taloudellisia rasitteita tai velvollisuuksia satamalle – tällä hetkellä loppujen lopuksi omistaa satamaoperaattorin ja käytännössä kontrolloi vuokrattua maa-alaa? Onko Rauman satama ns. konsessiosatama, jonka sopimusta ei EU-lakien vaatimalla tavalla kilpailutettu? Kuinka suuri lasku kuntalaisten maksettavaksi satamaan suunnitelluista investoinneista viime kädessä lankeaa, ottaen huomioon että alkuperäiseen noin 130 miljoonan euron hintalappuun lisätään vuosikymmenten korot? Ja riittävätkö asiaan sekaantuneiden raumalaisten sinisilmäisten virkamiesten ja poliitikkojen samanväristen Hai-saappaiden varret pitämään loppujen lopuksi nilkat kuivina loasta?
(5.5.2010)
Rauma, Rauma über alles!
Kyllä meitä hellitään, on suorastaan lottovoitto olla raumalainen. Meillä on maankuulut pitsit, vanhat puutalot, merikaupunkiperinteet, talous kunnossa, vuoden kaupunkikeskuksen titteli ja viimeisimpänä kultaisena ornamenttina vaakunaan uurretaan vielä vuoden parhaimman pyöräilykunnan titteli.
Mikäs siinä on ollessa, mukautuessa passiivisesti ajan hektiseen hilpeyteen.
Tosin kyynikko voisi katsella tätä auvoista kuvajaista hieman toisesta perspektiivistä. Siinä tämä muropaketista rakennettu Rauma-kuva, jossa asukkaat elävät positiivisen mainonnan verhoamassa virtuaalimaailmassa, murenee vääjäämättä hirtehisen kolkoksi reaalimaailmaksi.
No, onhan se hienoa, jos meidän logistisen sekava ja huoltamaton ”pyöräilyverkostomme” palkitaan vuoden parhaana tai jos kiinalaisella kivellä taottu keskustamme palkitaan vuoden kaupunkikeskustana. Silotellun julkisivun taakse jää tosin yhä supistuvat terveydenhuoltopalvelut, muuttotappiot, kouluverkon raakkaukset, yhä paisuvat ja koulu- ja päiväkotiryhmät puutteellisine toimitiloineen, kaavoituksen sietämätön kankeus, liikelaitosten hämäräperäisiin konsessiokytköksiin turvattu talous ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ja niihin legendaarisiin pitseihinkin törmää enää lähinnä teemansa mukaisessa viikossa, joka loppuhuipentuu rihkaman täyttämään markkinahumuun. Vastaavanlaista bakkanaalia saa hakea kilometreissä mitattuna aika laajalta säteeltä. Mutta meri, meri on meidän ykkösbrändimme. Raumanmerta on kynnetty ja kalastettu jo ammoisilta ajoilta lähtien, jo kauan ennen kuin jonkun huulilta karkasi sanat markkinatalous ja mainonta. Jos merikaupunkiperinnettä aiotaan raadollisesti hyödyntää brändättynä sampona, niin silloin olisi kerskaamiselle oltava myös vissi kate. Tosiasiassa Rauman saaristo, nykyisellä vedenlaadullaan uimakelvoton ja kalaköyhä, on äärimmäisen pieni alaltaan ja luonnon antimiltaan. Paikallisille verenperintöveneilijöille se kenties riittää, mutta verkkoon lipuville hyväuskoisille veneilyturisteille se jättää sangen falskin maun. Päästäkseen vesitse veneilysatamiin on turistin ensin suhmuroitava itsensä kuiville olemattomasti viitoitetun reitistön lomitse. Eikä sekään välttämättä riitä, sillä purjeveneiden omistajat saavat joka kesä tuta, että Raumalla kahden metrin väylä ei tarkoita että vettä on riittävästi veneen alla. Ja jos sattuu köli karahtamaan kiville, niin onhan meillä vapaaehtoisten ylläpitämä pelastusalus, joka voisi tulla hinaamaan haaksirikkoisen selville vesille. Voisi toki, mutta paikalliset tietävät pysytellä tutuilla vesillä, koska täällä merikartta on kirjattu kirkkolatinaksi. Ja satamaan joskus selvittyään turisti saakin todeta, että meillä palvelutaso määritellään ihan omalla ironisella jaarittelulla.
Rauma on energinen ja omalla tavallaan viriili kunta, mutta tämä energia on lähinnä potentiaalista. Kaupunkimme huokuu historiallisella aikajanalla tuettua vahvaa perinnettä. Meidän voimamme on niin sanotuissa pysyvissä arvoissa. Niitä pitää vaalia, niiden pohjilta ja niitä kunnioittaen voidaan alkaa rakentaa ulkoista imagoamme. Rauma on hyvä paikka asua. Kansantaloustieteen kirjaamattomilla sanoilla hyvää ja tarpeellista tuotetta ei ole tarvetta mainostaa. Siinä mielessä Rauman nykyinen tapa, jolla valjastetaan suuria resursseja kiiltokuvamaiseen julkisivuun ja pakonomaiseen markkinointiin, on groteskiudessaan irvokasta, karrikoiden määrittäen se on verrattavissa paritukseen.
(17.4.2010)
Päästömarginaali
Internetissä voi seurata kasvihuonekaasujen päästötilannetta. Rauman kaupungin nettisivuillekin on linkitetty viikoittain päivittyvä valtakunnallinen CO2-sivusto, jolta voidaan tarkastella oman kunnan päästöjen kehitystä sekä vertailla niitä muiden kuntien vastaaviin laskentoihin. Sivustolla seurataan sähkönkulutuksen, lämmityksen ja liikenteen laskennallisia päästöjä, jotka ovat sinänsä mielenkiintoisia ja varmasti joillekin tahoille myös arvokasta tietoa, mutta kun teollisuus suurimpana kasvihuonepäästöjen aiheuttajana puuttuu laskennasta, niin koko raportti latistuu marginaaliseksi värähtelyksi vailla sen kummempaa lisäarvoa. Raporteista pimentoon jäävän teollisuuden päästöt ovat Raumallakin moninkertaiset muihin päästöihin. Lieventävänä asiana voidaan kuitenkin pitää sitä, että teollisuus on ottanut tosissaan, osin sanktioidenkin uhalla, päästöjen leikkaamisen ja on myös tässä onnistunut.
Sen sijaan kaupunkimme kasvihuonepäästöissä ei liikenteen ja energiankulutuksen osalta ole näkyvissä liiemmin kohenemisen merkkejä. Keskustan liikennettä toki pyritään näennäisesti vähentämään ja järkiperäistämään, mutta samalla – ja osittain yrittäjien näkökulmaakin ajatellen – työstetään katuja entistä autoiluystävällisempään suuntaan. Ja kun julkinen liikennekin tuntuu jääneen 70-lukujen kulta-aikoihinsa, tyhjyyttään kumisevien bussien riuhtoessa samoja reittejä päivästä toiseen, niin kovin viileältä ei liikenteen päästömäärien kehitys vaikuta. Uusiutuvien energiantuotannon investoinneissa ollaan myös rehdisti jälkijunassa.
Kuluttajat ovat kyllä ilahduttavasti ottaneet maalämmön, ilmalämpöpumput ja muut uudet teknologian innovaatiot ahkerasti käyttöön. Sähkölaskussa tämä varmasti näkyykin, mutta kun syömingeistä on näin tullut nimellisesti halvempaa, niin itse varsinaisen kulutuksen taittamiseen ei enää tunnu mielenkiintoa riittävän.
Ilmastonmuutoksesta on tullut uskonto. Sen puolestapuhujat veisaavat sen nimeen hartaudella, jonka syvyys vetää vertojaan mille tahansa fundamentalistiselle herännäisyydelle ja vaa’an vastapuoli suhtautuu siihen jäätävästi kuin raivo härkä punaiseen loimeen. Raumakin on osaltaan yhtynyt tähän papukaijamaisesti omaa mantraansa toistavaan sekakuoroon. Mutta valitettavasti kymmenien vuosien päähän ulottuvat strategiat ja vaaleanpunaiset visiot futuurimuotoon taivutetuin korulausein eivät pelkästään riitä. Nyt olisi korkea aika päästä jo sanoista tekoihin.
(4.3.2010)
Parempi myöhässä kuin ajallaan?
Pyynpään koulun esikoulutilojen laajennuksesta on kehkeytynyt vertaansa vailla oleva farssi, teatterimaisesti lavastettu surkuhupaisa ilvehdintä, jonka näyttelijät eivät itse edes tiedä olevansa parrasvaloissa. Ja ettei esitys jäisi vaille loppuhuipennusta, niin produktion kohdeyleisö, esikoululaiset, on tylysti jätetty pois ensi-illasta.
Jo vuosia sitten oli nähtävissä ilman kristallipalloakin, että pohjoisten alueiden rakentamisbuumista johtuen paine lisätä lapsille päivähoito-, esitysopetus- ja koulupaikkoja kasvaisi enenevissä määrin. Muutamia hapuilevia parannuksia toki tehtiin koulujen laajennuksilla ja päivähoitopaikkojen suunnitteluilla, mutta oireet eivät juurikaan helpottuneet.
Pyynpään laajennuksen suunnittelu aloitettiin vuonna 2008 ja alustavasti rakentaminen piti käynnistää viime vuoden alkupuolella. Ja vieläkin odotellaan esiripun lehahdusta. Kaupungin edustajat osallistuivat esimerkillisesti kansantalouden kohentamiseen pyörittelemällä suunnitelmia eri konsulttiyhtiössä, veivaten ja väännellen suunnitelmia ja toteuttamisaikatauluja ja loppujen lopuksi oli helmitaulun kalibrointikin epävireinen, kun todettiin hankkeen tarvitsevan vielä lisämäärärahoja.
Urakoitsijan valinta ja siihen liittyvät oikaisuvaatimukset toivat vielä ylimääräisen juonenkäänteen muutenkin hataraan käsikirjoitukseen. Lasten kannalta tarkasteltuna on kohtuutonta, että koko prosessi viivästyy. Valitukset ovat sinänsä ihan ymmärrettäviä, ajetaanhan siinä omia intressejä heikosta työtilanteesta huolestuneena, mutta tämäkin kaikki viivästyttää hankkeen valmistumista. Ja lopputulos on silti sama, sillä milloin vallankäytön betonoitujen holvien suojissa lakipykäliinsä haarniskoituneet julkisen hallinnon edustajat olisivat muka myöntäneet kompuroineensa jossain asiassa?
Kentältä kantautuneen syvän kurkkuäänen mukaan laajennuksen rakentamisen olisi pitänyt aloittaa jo viimeistään viime syksynä, että projekti olisi ehtinyt valmistua aikataulun mukaan. Muussa tapauksessa esikoululaiset aloittaisivat elämänsä seuraavan virstanpylvään komean kolkoissa parakeissa. Mutta eipä silti hätää, sosiaalitoimi kernaasti konsultoinee kasvatus- ja opetustoimea parakkielämän autuudesta ja siihen liittyvistä käytännön järjestelyistä.
(24.2.2010)
Kaikuja tyhjiöstä
Helsingin Sanomien NYT-liitteessä olleen Raumaa käsittelevän artikkelin tiimoilta on kaupungilta kuulunut levotonta taustakohinaa. Jotkut ovat ottaneet jutusta kovasti itseensä. Säröilevien egojensa kanssa riutuvien tulee kuitenkin huomioida, että ihmisolion perusluonteeseen kuuluu terveenä osana kyky nauraa itselleen.
Häkkisen artikkelin ei ole tarkoituskaan olla kultaornamentein silattu, kunniaa ja ylistystä veisaava kiiltokuvamainen matkaopas. Se on selvästi kirjoitettu pilke silmäkulmassa, ja pitää sisällään hienoja otantoja merikaupunkimme historiasta ja nykytilasta, vaikka sortuukin usein seuraavassa lauseessa provokatiiviseen piikittelyyn unohtamatta selviä asiavirheitäkään.
Silti väite kulttuurityhjiöstä on hutera. Rauma ei kenties ole kansallisellakaan mittapuulla peilattuna kulttuurimme kehto, henkisen luovuuden tyyssija, mutta jos satunnaiselle tarkkailijalle ei riitä nykyiset pitsit, puutalot ja merellinen perintö, taidelaitokset ja alan viriilit yhteisöt kulttuuripohjamme näytöksi, niin se mielipide hänelle suotakoon.
Taaja maa -sarjan Raumaa koskeva juttu ja itse asiassa koko kyseinen liitejulkaisu on journalistiselta ja viihteelliseltä anniltaan ontuva ja hattaramainen, se on suunnattu lähinnä trendikulutukseen vihkiytyneille nuorille aikuisille, menovinkkejä ja hypetystä haikailevalle lukijakunnalle.
Rauman valveutunut kulttuuriväki voi siis laskea levolle vastedeskin huolettomana kuin kanalissa hiljakseen virtaava vesi ja keskittyä tekemään sitä kulttuurillisesti arvokasta työtään, jonka painoarvoa ei pitkällä aikajanalla Suomen Pravdan liitejaaritukset horjuta.
(20.2.2010)
Selviytyjät Fåfängassa
Viime syksynä kaupunginvaltuusto päätti ottaa vastaan SAK:n Rauman paikallisjärjestön haasteen Fåfängan metsä- ja ranta-alueen siistimiseksi. H-hetken hektiseksi ajankohdaksi suunniteltiin kuluvan vuoden kevättä ja aloitteen mukaisten talkoiden valmistelu lieneekin jo aloitettu.
Vaikka tuleva tapahtumien polttopiste onkin vielä maalauksellisen lumivaipan peitossa, niin on hyvä jo varautua hetkeen, jolloin kevät taittaa talven selän ja uskalias joukkomme tarttuu toimeen; to boldly go where no man has gone before.
Oraakkelimaisen selkeästi tapahtuma etenee ennalta oletetuissa merkeissä. Kaksi kolmasosaa teoreettisesta vahvuudesta ei pääse paikalle, vaan etääntyy olymposlaisesti työ- ja laatuaikakiireisiin vedoten. Kolmasosa sen sijaan verryttelee lähtöviivalla sovittuna kellonlyömänä, lenseän kevätpäivän täyttyessä primitiivisten viettien ja vaistojen kyllästämällä miedolla adrenaliinin tuulahduksella.
Käskynjakopaikkana toimii tanssilavan suojiin perustettu SPR:n vapaaehtoisten ylläpitämä joukkosidontapaikka, josta nuorta energisyyttä, viipyilevää viherhenkisyyttä, rotevaa kokemusta, rajatonta itseluottamusta ja isänmaallista Lotta-mieltä sopivassa suhteessa ammentava iskuosastomme lähtee liikkeelle. Satunnainen ohikulkija, joka kenties on tietoinen tapahtuman sisällöstä ja tunnistaakin muutaman tutun kasvon, ei hämmästy, mutta pidättää itselleen oikeuden olla odottamatta liikoja talkooväen menestyksen suhteen. Häikäiseviä suorituksia, pyhäkoulutekniikoita, väräjävää atleettisuutta tahi rytmikästä työlaulantaa ei liene syytä odottaa, mutta viihdearvoltaan hermeettisen miellyttävää yhteisöllistä talkootuokiota kuitenkin.
Lähtölaukaus kajahtaa juhlallisesti ja komppaniamme ryyhältää taistoon talikot, lapiot, sahat ja käsipeilit kalkaten kohti suurta haastetta, kesyttämätöntä korpimaata.
Valppaimmat huomaavat samalla paikalle kurvaavan median edustajat ja tekevät oitis taktisen irtautumisen retorisen haastattelutuokion toivossa. Ja osa joukosta luopuu suosiolla leikistä nähtyään ensimmäisten viiden metrin matkalla kuraisen tien penkereellä suden, ketun, ilveksen, karhun, pussihukan sekä kojootin jäljet, mutta loput legioonalaisista jatkavat määrätietoisesti kohti läpitunkematonta rääseikköä Maamme-laulua hyräillen.
Ja kohta kaikaakin metsäalueen siimeksestä iloinen kirveen kalke ja sahan sorina ryyditettynä rytmikkäillä kannustushuudoilla. Jostain kuuluu variksen käheä varoitusääni, jossain laulaa kiuru kevään polte rinnassaan ja tarkkaavaisimmat kuulevat kenties kyyhkyn matalan kujerruksen.
Pääosaston savotoitua tiensä metsikön lävitse aukeaa edessä seesteisen merinäköalan kehystämänä kahelikon vangitsema rantasauna. Varttuneemman talkooväen, joka vielä sukupolvi sitten sääti autonsa venttiileitä sirpillä ja vasaralla, rinnassa viivähtää kaiho. Aatesuuntaansa Milton Friedmanin oppeihin svengaava vähemmistö sen sijaan tuntee olonsa lähinnä vaivautuneeksi. Mutta suurin osa joukosta katsoo hetkensä koittaneen jääden laiturille pitkälle ansaitulle tauolle.
Toisaalla pohjoisrannan raivauksesta vastaava partio jää ihastuksesta mykistyneenä visualisoimaan rantakalliolla seisovaa monumenttia, mutta romahtaa henkisesti kun heille kerrotaan, että kyseessä on vanha pumppuasema graffiteineen eikä siis elähtäneen flaamilaisen taiteilijan chabliksenhuuruisen sielunelämän syviä tuntoja kuvaava hämmästyttävä tilataideteos häikäisevine kuvioineen, abstraktisine muotoineen joissa valo ja varjo leikkivät väripaletin rohkeiden siveltimenvetojen intellektuellisessa symbioosissa.
Illan tummenevan varjon laskeutuessa tienoon ylle ja Porin Prikaatin varusmiesten avustaman etsintäjoukon haravoitua maastosta viimeisetkin harhailijat, käydään yksissä tuumiin viettämään ansaittua iltaa rantasaunalle. Talkoot oli menestys, päätetään uusia se ensi tilassa, viimeistään ainakin silloin kun vuoden 2009 kaupunkikeskusta on enää pelkkä urbaani legenda tulevien sukupolvien perimätiedossa. Ja illan mittaan, punkkipinsettien kiertäessä veljellisesti kädestä toiseen, jonkun huulilta kirpoaa ehkä se perimmäinen metafyysinen totuus. Voitaisko me hei ihan aikuisten oikeesti tehdä tälle alueelle jotakin ja kehittää sitä vaikka jotenkin tai sitten antaa sen vetovastuu jollekin yksityiselle vastarannan mallin mukaisesti ja kaupunki tulisi taas kuluissa vastaan tai hei…?
Poleeminen lausunto kuitenkin haihtuu tunnelman keskelle kuin savu padan hormiin.
No ei mene silti ihan hukkaan tämäkään poliittisella aspektilla homogenisoitu yhteisen hyvän poljento. Tempauksen suurimmat hyötyjät ovat eittämättä paikalliset kampaamoalan yrittäjät sekä merkkivaatehtimot. Sekä tietysti Fåfängan luonto, siinä puitteissa kuin Wihertoimi ehtii sitä kesän aikana stilisoida. Loppuraportit, henkilökohtaiset menestystarinat voidaan sitten lukea facebookista. Ja tilastollisesti muutama tilitys onkin luettavissa kalenterierheen takia päivää liian aikaisin, jo ennen itse tapahtumaa.
(9.2.2010)
Praku vei voiton!
Suojelualue tarkoittaa edelleen aluetta jota suojellaan.
Näin päätti Länsi-Suomen ympäristölupavirasto hylätessään hakemuksen Unajanlahden sivuväylän ruoppaamiseksi Lillonkarista Unajanjoelle. Pääväylälle, varsinaiselle ruoppaushakemukselle Lillonkarin venesatamasta Unajanlahden suulle asti sen sijaan lupa odotetusti myönnettiin.
Alun perin prosessi lähti yli vuosi sitten liikkeelle. Hakija katsoi tarpeelliseksi syventää rehevöityvällä vesialueella olevaa veneväylää, koska runsas vapaa-ajan asutus ja veneiden määrä luo tarpeen kunnolliselle vesiväylälle merelle asti. Tämä oli vielä ymmärrettävää ja perusteltua, mutta hakemuksen taakse oli oivasti verhoiltu tarve ruopata myös tältä pääväylältä haaroittuva sivuväylä, joka olisi toteutuessaan halkonut keskeltä suojelualuetta, kansallisestikin arvokasta lintujen muutto- ja pesimäaluetta. Hakemuksessa ei ollut tarkemmin perusteltu tarvetta kyseiselle sivuhaaralle ja ympäristölautakunnalle asian valmistellut virkamieskin näki ainoana epäkohtana ruoppauksen aikaisen läjityksen.
Mutta lupavirasto oli valppaana, se väisti harhautuksen ja sivalsi sorsanmenevästä aukosta ohi suojauksen. Hakijan olemattomat perustelut sivuväylän ruoppaamiselle taittuivat luonnonsuojelulain edessä kuin ylivuotinen tuleentunut ruovikko.
Sivuväylän ruoppaamisen hylkääminen ei ollut pelkästään luonnonsuojelun, lintujen ja tämän arvokkaan flada-alueen biotyypin erävoitto, vaan siinä pisteytyy myös nykyajan luonnon lopulliseen raunioittamiseen tähtäävän voiman vastavirtainen selätys. Mitä harvalukuisemmiksi ja pienemmiksi nämä lailla suojellun luonnon pirstaloituneet alueet jäävät, niin sitä raivokkaammin niiden päälle käydään lyhytnäköisen omanedun ja tuloksellisuuden samentavin verkkokalvoin, jotka näkevät vain nämä luonnon viimeiset reservaatit käyttämättömänä resurssina, tahrana edistyksen, kehityksen ja loputtomasti nousevan talouskasvun alttarilla.
Oli miten oli, niin se hyvä puoli sivuväylän ruoppaamisen hylkäämisessä ainakin on, että keskitettyä viihdettä Unajanjoen rantatöyräiden tantereilta halajavat, darvinistiset, leveän elämän turruttamat veneilijät, joutuvat etsimään toisen reitin mielihalujensa tyydyttämiseksi.
(6.2.2010)